----------------------------------------
Frankfurtin koulukuntaa New Yorkissa
Kulttuurisodat eivät taivu rauhanomaiseen
rinnakkaiseloon. Yksi puoli voittaa ja toinen puoli häviää ja totuus on, että
vaikka konservatiivit minun mielestäni voittivat kylmän sodan poliittisen ja
taloudellisen kilpailun kommunismia vastaan, me hävisimme kulttuurisodan
kulttuurimarxismille, joka on voittanut aika pitkälti Yhdysvalloissa ja on nyt hallitseva kulttuuri. Kun taas meistä, jotka olemme traditionalisteja, voin käyttää [paradoksaalisesti] sanontaa vastakulttuuri.
– Yhdysvaltalainen
poliitikko, kirjailija, kolumnisti ja televisiokommentaattori Pat Buchanan1
Me hautaamme teidät – Neuvostoliiton
johtaja Nikita Hruštšov länsimaisille
lähettiläille Puolan suurlähetystössä Moskovassa marraskuussa 1956
Tämä artikkeli selvittää useamman
tunnetun tutkijan sanoin liikettä, josta harva on kuullutkaan, mutta jonka
vaikutuksista monet lähes päivittäin valittavat. Kun kuulet jonkun aloittavan
lauseen sanoilla ”Ei minun nuoruudessani vain…” tai huudahtavan lehteä
lukiessaan ”No jo on aikoihin eletty!” - asian juuret ovat hyvin
todennäköisesti tässä liikkeessä, jonka siemenet kylvettiin jo ensimmäisen
maailmansodan päättymistä seuranneina vuosina. Nämä kylväjät olivat joukko
marxilaisia intellektuelleja Frankfurtissa Saksassa.
Suunnitelma
syntyy
Marxin teoria ennusti, että
mikäli Euroopassa syttyisi suuri sota ”imperialististen valtojen” välillä,
työväenluokka ympäri Euroopan nousisi tekemään vallankumousta. Teoria kuitenkin
osoittautui virheelliseksi. Kun ensimmäinen maailmansota alkoi vuonna 1914,
työläisten uskollisuus kotimaitaan, kirkkojaan ja kulttuuriarvojaan kohtaan
osoittautui vahvemmaksi kuin heidän niin kutsuttu luokkatietoisuutensa tai
uskollisuutensa toisten maiden työläisiä kohtaan. He pukeutuivat halukkaasti
univormuihinsa; olivatpa sitten ranskalaisia tai saksalaisia, itävaltalaisia
tai venäläisiä tai brittejä, ja marssivat miljoonittain yltiöisänmaallisen
innostuksen vallassa taistelemaan toisiaan vastaan.
Venäjällä onnistuttiin vuonna
1917 tekemään marxilainen vallankumous, joka sekin tosin oli tarkkaan ottaen
vallankaappaus, mutta vastaavanlaista
menestystä ei saatu läntisessä Euroopassa, jälleen vastoin puhdasoppista
marxistista teoriaa. Kaikkein lähimmäksi onnistumista päästiin Unkarissa vuonna
1919 Béla Kunin (alkuaan Bela Kohn, 1886-1939) johdolla. Hänen
”Neuvosto-Unkarinsa” hallitukseen tuli koulutus- ja kulttuurikomissaariksi György
Lukács (alkuaan Löwinger György Bernát, 1885-1971), joka myöhemmin liittyisi myös tuohon
frankfurtilaisten marxilais-intellektuellien piiriin. Lukácsia pidetään vielä
tänäkin päivänä kaikkein loistavimpana marxilaisena teoreetikkona sitten itse
Marxin. Hän pääsi jo varhain jyvälle siitä, miksi vallankumous ei tahtonut
mennä oppikirjan mukaan, ja kysyikin ”kuka vapauttaa meidät länsimaisen
sivilisaation ikeestä?”2 jo tuolloin vuonna 1919.
Unkarilaiset eivät suostuneet seisomaan kommunistihallituksen takana, ja
romanialaisten hyökätessä maahan hallitus sortui kuin korttitalo. Béla Kunin
valtaa kesti vain 133 päivää.
Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä,
Neuvosto-Unkarin luhistuessa ja bolshevikkien Venäjällä joutuessa parhaillaan
pakolla levittämään järjestelmäänsä maahan järjestäytyneen aseellisen
vastarinnan jatkuessa raivoisasti aina vuoteen 1923 asti, marxilaiset
teoreetikot joutuivatkin kohtaamaan kysymyksen: Mikä oli mennyt pieleen?
Italialainen Antonio Gramsci
(1891-1937) uskoi tietävänsä vastauksen. Gramsci väitti, että länsimainen
(hänen kielessään ”porvarillinen”) kulttuuri oli sokaissut työväenluokan sen
todellisille marxilaisille luokkaeduille. Ennen kuin marxilainen vallankumous
voisi onnistua, länsimainen kulttuuri olisi tuhottava. Gramsci – ollessaan
vankilassa – kirjoitti sarjan suunnitelmia, jotka nykyään tunnetaan nimellä Vankilavihkot.3
Niissä hän esitteli ”kulttuurihegemonia”-teoriansa, eli tässä yhteydessä yhteiskunnan
vallitsevien arvojen korvaamisen toisilla.
Antonio Gramsci
Pat Buchanan:
"Toisin sanoen heidän täytyi päästä kulttuuriin sisään ja muuttaa
tapa, jolla ihmiset ajattelevat. Ja jos ihmiset ajattelivat patriotismia ja
kansaa ja Jumalaa ja maata, se oli mekanismi, joka oli liian vastustuskykyinen
marxismille, eikä se koskaan voisi juurtua. Joten sinun täytyi rapauttaa ja
tuhota se yksilöissä. Tuo on se, mikä aloitti sen, mitä kutsutaan pitkäksi
marssiksi instituutioiden läpi; seminaarien läpi, kirkkojen läpi, median läpi,
Hollywoodin ja kaiken sen muun; luodakseen antikristillisen kulttuurin, joka
tuhoaisi ne kristilliset uskomukset ja vakaumukset ihmisten suuressa
enemmistössä, jotta he syleilisivät marxismin ajatuksia ja he syleilisivät
ajatuksia, jotka olivat torjuneet aiemmin – ja he olisivat avoimia
valloitukselle, yksinkertaisesti, marxilaisten toimesta. Siis ei poliittisten
marxilaisten, vaan kulttuurimarxilaisten."4
G. Edward Griffin,
yhdysvaltalainen elokuvatuottaja, kirjailija ja poliittisista aiheista luennoija:
"Jos voit murtaa ihmiset irti uskonnollisista kiintymyksistä,
esimerkiksi missä he kääntyisivät yhteisönsä, uskonnollisen yhteisönsä puoleen
tukea tai apua saadakseen, tai he kääntyisivät pyhien kirjoitusten puoleen
saadakseen vastauksia tiettyihin kummastuttaviin kysymyksiin. Jos heillä olisi
kiintymys uskontoonsa, he saattaisivat sanoa, että, no me emme suostu menemään
hallituksen mukana, koska se on vastoin uskontoani. Joten kulttuurimarxismi
hyökkäsi kaikenlaista uskontoa vastaan, sillä ei olisi mitään väliä, koska
olisi muu paikka kuin hallitus jonne ihmiset voisivat mennä saadakseen tukea ja
vastauksia."
"Marxin jälkeen oli ryhmä marxilaisia, jotka viisaasti päättivät, että
voisit tuoda tämän kollektivistisen yhteiskunnan maahan myös kulttuurin kautta,
tuomalla tiettyjä arvoja ja konsepteja, jotka esimerkiksi rikkoisivat perheen.
Jos voisit jotenkin rikkoa perheyksikön niin, että se ei enää olisi
itseriittoinen ja arvostettu yhteiskunnassa, se jättäisi yksittäiset jäsenet,
jotka ennen saattoivat kääntyä perheen puoleen saadakseen tukea vaikeina
aikoina, irtileikatuiksi. He olisivat ilman paikkaa minne mennä vaikeina
aikoina. Joten nyt he joutuisivat kääntymään hallituksen puoleen."
"Joten kulttuurimarxismi on sen tapaista toimintaa missä tahansa
yhteiskunnassa, joka hajottaa kulttuurin sillä tavalla, että ihmiset
vaistomaisesti kääntyvät hallituksen puoleen vaihtoehtona saadakseen sitä
tukea, jota heillä muuten olisi. Tämä tehdään taiteen kautta, musiikin kautta,
kirjallisuuden kautta, elokuvien kautta ja sellaisten asioiden. Se on
tietynlaisten ajatusten ja konseptien istuttaminen, joka tekee heistä hyvin
kypsiä kollektivismin filosofialle ja tekee heistä hyvin kypsiä kääntymiselle
hallituksen puoleen suurena isänä, suurena kaikkien ongelmien
ratkaisijana."5
Eli sen sijaan, että työläiset
yhdistyisivät ja marssisivat taistelukentälle ja valta otettaisiin näin
voimakeinoin, valta otettaisiinkin ensin instituutioissa. Instituutioissa kuten
taiteet, elokuvat, teatteri, kirjallisuus, koulut, yliopistot, pappis-seminaarit,
sanomalehdet, aikakauslehdet ja mitkä nykyään tunnetaan radiona ja televisiona.
Kun tämä vallanvaihto olisi viety päätökseen, kaikki esteet marxismin
hyväksynnälle olisi hiljaa ja systemaattisesti poistettu.
Kulttuurimarxilainen Charles A.
Reich (ei sukua myöhemmin tavattavalle Wilhelm Reichille [1897-1957] muuten
kuin juutalaiseen kansaan kuulumisen kautta) kiteyttää liikkeen siihen mennessä
jo vuosikymmenten halki kantaneen idean hyvin vuoden 1970 kirjassaan The
Greening of America: How the Youth Revolution is Trying to Make America Livable:
"On tulossa vallankumous. Se ei tule olemaan kuin menneisyyden
vallankumoukset. Se tulee saamaan alkunsa yksilössä ja kulttuurissa ja se tulee
muuttamaan poliittista struktuuria vasta viimeisenä tekonaan."6
Ei ole varmaa,
kuka ensimmäisenä alkoi käyttää termiä "kulttuurimarxilainen".
Amerikkalaisessa debatissa sitä ovat kuitenkin käyttäneet sellaiset
kirjoittajat kuin Douglas Kellner, Paul Gottfried, Christopher Lasch, E.
Michael Jones ja Tomislav Sunić.
Suomikaan ei
totisesti säästynyt tuolta instituutioiden valtaukselta. Tampereen yliopiston
täysin palvellut journalistiikan professori Esko Salminen kertoo kirjassaan Viestinnällä vallankumoukseen –
”Demokraattisen toimittajakoulutuksen” aika 1960-luvulta 1980-luvulle (lainauksen
lähteet sen alla):
Tuolloinen valtiosääntökomitean varapuheenjohtaja ja
vasemmistososiaalidemokraattien piirissä alan ideologinen johtaja, tohtori
Antero Jyränki kirjoitti 1971 teoksessaan Valta
ja vallan siirto, että nyt oli koko ajan sitkeästi ja hellittämättä
pyrittävä luomaan edellytyksiä sosialismiin siirtymiselle. Lakeja oli
muutettava niin laajalti ja syvälti, että koko järjestelmä muuttuu. Maahan oli
luotava laaja neuvostojen järjestelmä. Poliittisessa toiminnassa oli oikealta
vasemmalle siirtyneen Jyrängin mukaan käytettävä myös ulkoparlamentaarisia
keinoja, joista tärkeimpiä olivat mielenosoitukset, lakot ja valistustoiminta.
Suomalaisten maailmankuvan täydellisessä muuttamisessa
lähtökohtana oli opetus: ”Peruskoulun opetussisältö on muovattava siten, ettei
se tue nykyisiä valtarakenteita”, Jyränki julisti. Tähän opetuksen sisältöön
oli vaikutettava ”opetusmateriaalin uudistamisen ja opettajain koulutuksen
kertakaikkisen uusimisen kautta”. Ihmisten maailmankuvaan vaikuttivat Jyrängin
mukaan lähinnä perhe, oppilaitokset, kirkko, armeija, ay-liike ja
joukkotiedotus. Sosialismiin siirtymisessä erityisen tärkeää oli 1)
tutkimuspolitiikka ja tiedon hankkiminen, 2) koulutus- ja joukkotiedotus sekä
tiedonvälitys ja 3) perustuslain uusiminen.
Vasemmistososialisti Antero Jyränki viittasi yliopistojen
ja korkeakoulujen itsehallintovaltaan. Sen kautta oli saatava myös
yliopistollinen opetus ja tutkimus ”pois porvarien ylivallasta” ja palvelemaan
työväenliikkeen etuja. Mutta esteitäkin näytti vielä olevan sosialismin tiellä.
Jyränki ”pahoitteli” lehdistöä tarkoittaen, että ”pääosa Suomen
joukkotiedotuksesta oli porvarien käsissä”. Siksi ainakin
yleisradiolainsäädäntö tuli Jyrängin mukaan uusia niin, että kaikki Ylen
toiminta tulisi kyseisen laitoksen yksinoikeudeksi ja ”kaupallinen
yleisradiotoiminta (Mainos-TV) voidaan lainsäädännöllä supistaa olemattomiin”.
Tässä yhteydessä Jyränki mainitsi, että ”nykyisen perustuslain voimassa ollessa
valtarakenteisiin voidaan suoranaisesti vaikuttaa tehokkaammin eduskunnan
ulkopuolelta kuin sen sisäpuolelta käsin”…(7)
Tampereen yliopiston rehtorin Jaakko Uotilan
muistiinpanojen mukaan Suomen poliittisiin pelikuvioihin kuului 1970-luvulle
tultaessa marxilaisissa piireissä kehitelty strategia, jonka mukaan valta
valtiossa voidaan ottaa haltuun kaappaamalla yhteiskunnan instituutiot yksi
toisensa jälkeen: radio, televisio, yliopistot ja korkeakoulut sekä erilaiset
järjestöt. Sitten kun suuri osa yhteiskunnan instituutioista olisi miehitetty,
valtiovallan ylinkin kerros tipahtaisi kumouksen syliin kuin kypsä hedelmä.
Siis eräänlainen ”pitkä marssi Maon ja hänen kannattajiensa tapaan”, Uotila
sanoo ja kertoo muistavansa vuonna 1970 keskustelun erään opiskelijapoliitikon
kanssa. ”Heitin hänelle kysymyksen: miksi ette valtaa opetusministeriötä? Se on
jo vallattu, hän ilmoitti itsevarmaan tapaansa.”94(8)
[…] Sosialistiseen Suomeen pyrittiin 1960-luvun lopulta
lähtien parlamentaarista tietä ja sen lisäksi yrittämällä vallata yhteiskunnan
avainpaikat, niistä ensimmäisinä joukkotiedotus, yliopistot ja muu opetus…(9)
94 Jaakko Uotilan henk. koht. muistiinpanot, ”Vaikean ajan rehtori”, TaY:n
arkisto.
Eräs jo kauan
eläkkeellä ollut opettaja muisteli gramscilaista kulttuurihegemoniaa suomalaisessa
perusopetuksessa Satakunnan Kansa -lehden
75 vuotta -palstalle antamassaan haastattelussa 30.8.2002:
Koulun kurinpito-ongelmat seurausta 1970-luvun
politiikasta
Hannamari Ahonen
Eläkkeellä oleva englannin kielen lehtori ja vuonna 1978
lakkautetun Porin Malminpään keskikoulun rehtori Antti Vuorilehto ei ole
yllättynyt, kun on seurannut julkista keskustelua koulukurin löystymisestä.
--Koulun kurinpito-ongelmat ovat seurausta 1960-luvun
lopun ja 1970-luvun palatsivallankumouksesta kouluhallituksessa. Kun Erkki
Ahosta tuli kouluhallituksen pääjohtaja, sosiaalidemokraatit ja kommunistit
täyttivät johtavat paikat.
Vasemmistolaisuus vaikutti Antti Vuorilehdon mukaan
kouluarjessakin niin, että opettajat luopuivat auktoriteettiroolistaan ja
alkoivat kaveerata oppilaiden kanssa. Muutoksen seurauksena oppilaat eivät enää
arvostaneet opettajia.
--Opettajan status joutui jyrän alle. Muistan, kuinka
minullekin yksi oppilas tuli ilmoittamaan olevansa minun työnantajani.
Vastasin, että se ei taida niin olla, sillä kyllä Porin kaupunki on vielä
merkitty papereissa minun työnantajakseni.
Huomenna 75 vuotta täyttävä Vuorilehto ei peräänkuuluta
kouluun opettajien tyranniaa. Koulun tapakasvattajan roolia hän kyllä toivoo
takaisin.
--Opettajan tehtävä ei ole pelkkä tiedon opettaminen,
vaan myös käyttäytymisen opettaminen.
Vuorilehto vaati omana aikanaan oppilailta teitittelyä.
--Jos kuulin sinuttelua, sanoin aina, että anteeksi, en
kuullut.
Toinen periaate mistä Vuorilehto piti kiinni oli
pukeutuminen.
--En hyväksynyt koskaan, että kouluun tultiin
epäsiististi pukeutuneena.
Vuorilehto pitää opettajien esimerkkiä tärkeänä.
Opettajankin pitää olla asianmukaisesti pukeutunut niin kouluarkeen kuin koulun
juhliin…10
Järjestäytyminen ja ideologia
Palataan
vielä ajassa taaksepäin, takaisin joukkoon uutta suuntaa etsiviä pettyneitä
marxilaisia.
1920-luvun alussa nuori, varakas
ja marxilainen miljonääri-viljakauppiaan poika Felix Weil (1898-1975) Saksassa
halusi perustaa julkispoliittisen instituutin, aivoriihen, toimimaan kotina
pidemmälle viedylle marxilaiselle ajattelulle. Ottaen mallia Moskovan
Marx-Engels -instituutista, Weilin instituutin nimeksi piti alun perin tulla
Marxismi-instituutti (Institut für Marxismus), mutta nimeksi valittiin
lopulta mitäänsanomaton ”Yhteiskuntatutkimuksen instituutti” (Institut für
Sozialforschung).11 Instituutin historian12
kirjoittaneen Martin Jayn Kalifornian yliopistosta Berkeleystä mukaan ”he
olivat hyvin kiinnostuneita yrittämään välttää liiallisesti leimatuksi
tulemista. Joten se on melkoisen väritön nimi, ’Yhteiskuntatutkimuksen
instituutti’”.13
Instituutti toimi Frankfurtin
yliopiston yhteydessä, ja tulisi aikanaan tunnetuksi yksinkertaisesti
”Frankfurtin koulukuntana”. Se avasi virallisesti ovensa 1923 mutta oli jo
pitänyt ensimmäisen viikon mittaisen symposiuminsa vuonna 1922, jossa parikymmentä
marxilaista tutkijaa kokoontui Weilin ”Marxilaiseksi tutkimusviikoksi” (Erste
Marxistische Arbeitswoche) kutsumaan tilaisuuteen. Yksi osallistujista oli
Richard Sorge (1895-1944), josta tulisi aikanaan kuuluisa neuvostovakooja.
Toinen oli György Lukács. Lähes puolet Marxilaisen tutkimusviikon osanottajista
toimisi myöhemmin Frankfurtin koulukunnassa.14 Frankfurtin
koulukunta tulisi olemaan se väline, joka kääntäisi marxismin taloudellisista
kulttuurillisiin termeihin.
Frankfurtin koulukunnan
ensimmäinen johtaja oli marxilainen taloustieteilijä Carl Grünberg (1861-1940).
Carl Grünbergin periaate oli käytännössä ankkuroida lujasti paikalleen
Instituutin marxilainen luonne. Instituutin uuden rakennuksen avauspuheessaan Grünberg
sanoi:
On ollut tarkoituksemme täällä alusta asti säilyttää yhdenmukaisuus
tavassa, jolla katsomme ongelmia ja ratkaisemme niitä. […] myös minä olen yksi
taloudellisen, sosiaalisen ja laillisen järjestyksen, joka meille on annettu
historiasta, vastustajista, ja myös minä olen yksi marxismin kannattajista. […]
Uudessa tutkimusinstituutissa marxismilla tulee tästä lähtien olemaan koti…15
Amerikkalainen yhteiskristillisen
Aréopagus-opiskelukeskuksen
perustaja Tri Jefrey
D. Breshears kirjoittaa artikkelissaan Frankfurtin koulukunnasta:
Weil ja Grünberg olivat puhdasoppisia marxilaisia, mutta alusta lähtien he
kannustivat laajaa poikkitieteellistä lähestymistapaa tutkimukseen. Tuloksena
Instituutti veti puoleensa lahjakkaita tutkijoita ei pelkästään
taloustieteistä, vaan myös filosofiasta, historiasta, psykologiasta,
sosiologiasta ja muilta akateemisilta alueilta. Vaikka Instituutti oli
geneerisesti marxilainen, oli joitakin filosofisia variaatioita ja eri painopisteitä
kun eri tutkijat sovelsivat marxilaisia periaatteita omaan tutkimusalaansa.
Riippumattomana marxilaisena aivoriihenä Instituutti oli teoreettisen
diskurssin mutta ei vallankumouksellisen aktivismin keskus. Vaikka jotkut sen
opettaja- ja henkilökunnasta olivat vannoutuneita kommunisteja, Instituutti ei
koskaan ollut virallisesti yhteydessä Saksan kommunistiseen puolueeseen (KPD)
tai maltillisempaan Saksan sosialistiseen puolueeseen (SPD). Lisäksi, vaikka
Frankfurtin instituutin tutkijat ylistivät Leniniä ja 1920-luvun alun
bolshevikkihallitusta, Neuvostoliiton kannattaminen oli hillitympää Leninin
kuoltua 1924. Mikä mielenkiintoista, Grünberg ja kumppanit olivat tarkkoja
siitä, että eivät kritisoineet Stalinia aivan suoraan ja pitivät harkitsevaisesti
etäisyyttä tähän.16
Carl Grünbergin alaisuudessa Frankfurtin koulukunta
työskenteli enimmäkseen taloudellisten kysymysten ja ammattiyhdistysliikkeen
parissa – perinteisten marxilaisten aiheiden. Grünberg sai kuitenkin
aivohalvauksen 1927 ja jäi eläkkeelle Instituutin johtajan virastaan paria
vuotta myöhemmin. Vuonna 1930 hänen seuraajakseen nousi nuori marxilainen
intellektuelli nimeltä Max Horkheimer (1895-1973), jolla oli hyvin erilaisia
ajatuksia. Kuten tri Breshears kirjoittaa, "Horkheimerin näkemys
marxismista oli enemmän laaja ja dialektinen kuin jäykkä ja mekaaninen, ja
kuten Gramsci ja Lukács ennen häntä, hän oli vakuuttunut, että pääeste
marxismin leviämiselle oli länsimainen kulttuuri. Erityisesti hän halveksi
perinteistä juutalais-kristillistä etiikkaa ja moraalia, joiden hän uskoi
estävän marxismin laajan hyväksynnän."17
Horkheimer alkoi pian käyttää
Instituuttia uudenlaisen marxismin kehittämiseen; hyvin erilaisen kuin
Neuvostoliiton marxismi. Tunnustaen ensin kapitalismin taloudellisen
onnistumisen, Horkheimer ilmoitti, että vallankumous ei todennäköisesti tulisi lähtemään
työväenluokasta.18
Frankfurtin koulukunnan pitäisi löytää jotain sen tilalle. He eivät tulisi
löytämään vastausta tähän kysymykseen ennen kuin vasta 1960-luvulla, mutta
sillä aikaa Horkheimer päätti elvyttää Gramscin työn tekemällä talouden sijaan
kulttuurista keskeisen koulukunnan työlle.
Kuten Martin Jay kirjoittaa
historiassaan Frankfurtin koulukunnasta Dialectical Imagination, ”Jos
voidaan sanoa, että historiansa ensimmäisinä vuosina Instituuttia kiinnosti
pääasiassa porvarillisen yhteiskunnan sosio-ekonomisen alastruktuurin analyysi,
vuoden 1930 jälkeen sen pääasiallinen mielenkiinnonkohde oli yhteiskunnan
kulttuurillinen superstruktuuri. Todellakin, kuten tulemme näkemään,
perinteinen marxistinen kaava koskien noiden kahden välistä suhdetta
kyseenalaistettiin…”19
Ratkaisu Frankfurtin koulukunnan
mukaan ei siis ollut pelkästään poliittinen vallankumous kapitalismin kaatamiseksi,
vaan myös sosiaalinen ja kulttuurillinen vallankumous. Instituutin työn
kulttuurillisissa aiheissa edistämiseksi Horkheimer toi mukaan hieman uutta
verta. Uusiin jäseniin kuului satunnainen musiikkikriitikko Theodor Adorno (alkuaan
Theodor Ludwig Adorno Wiesengrund, 1903-1969). Martin Jay näkee tämän lisäyksen
ratkaisevana:
No, Adorno oli ehkäpä kaikkein tehokkain ja mielestäni ehkä nerokkain koko
Frankfurtin koulukunnan jäsenistä.20
Avain Frankfurtin koulukunnan
työhön kulttuurin alueella oli Marxin risteyttäminen Freudin kanssa. Aivan
kuten klassinen taloudellinen marxismi väitti, että kapitalismin alla
työväenluokka on sorrettu, Frankfurtin koulukunta käytti Freudia väittääkseen,
että länsimaisen kulttuurin alaisuudessa jokainen eli jatkuvassa psykologisen
tukahduttamisen tilassa. Tähän erikoistui toinen uusi jäsen, Erich Fromm (koko
nimi Erich Seligmann Fromm, 1900-1980). Fromm, joka piti psykoanalyytikon vastaanottoa, oli huomattu
radikaalista marxistisesta sosiaalipsykologiastaan. Hän loi sukupuolisen
vapautuksen ja seksuaalipolitiikan käsitteet.
Vuonna 1941 Frommilta tuli kirja
nimeltä Pako vapaudesta21, uraauurtava teos
poliittisessa psykologiassa, jossa hän teoretisoi, että johtuen elämän
epävarmuustekijöistä, meillä on taipumus hakeutua kohti autoritaarista
fasismia, ellemme ”hallitse yhteiskuntaa ja alista talouskoneistoa inhimillisen
onnen sanelemien tarkoitusperien käyttöön”22. Pako
vapaudesta oli suosikki niin vasemmistoideologien kuin
eksistentialistienkin parissa, ja 1960-luvulla se olisi usein pakollista
lukemistoa yliopistoissa. Tässä mielessä Erich Fromm esitti avainroolia Marxin
ja Freudin integroinnissa. Fromm oli sitä mieltä, että seksuaalinen
suuntautuminen oli pelkkä sosiaalinen konstruktio, että miesten ja naisten
välillä ei ole sisäsyntyisiä eroja, ja että seksuaalisuus ja sukupuoliroolit ovat
sosiaalisesti määräytyneitä.
Vielä paljon suurempi vaikutus
oli Yhteiskuntatutkimuksen instituutin jäsenistä Horkheimerin jälkeen
tunnetuimman Herbert Marcusen (1898-1979) kirjalla Eros and Civilization: A
Philosophical Inquiry into Freud23, joka ilmestyi vuonna
1955. Se oli Breshearsin sanoin:
[...] rohkea yritys yhdistää marxismi ja freudilaisuus, ja siitä tuli
elintärkeä yhteys Frankfurtin koulukunnan kulttuurimarxismin ja 1960-luvun
uusvasemmiston välillä. Eros and Civilization oli länsimaisen
sivilisaation kokonaisvaltainen tyrmäys ja kulttuurivallankumouksen kutsuhuuto,
ja se tarjosi pseudointellektuellin perustan 1960-luvun seksuaaliselle
vallankumoukselle… […] Kirjassa Marcuse väitti, että suurin osa nuorison
tuntemista angstista, epävarmuuksista ja neurooseista johtui seksuaalisesta tukahduttamisesta.
Ratkaisu oli ”ei-repressiivinen yhteiskunta”, jossa voittivat
libertaristis-sosialistiset arvot - ts. egalitaristinen yhteiskunta, jossa
yksilöt olivat vapaita toteuttamaan omia hedonistisia vaistojaan… […] Kirjasta
tuli nopeasti suosittu vapaa-ajattelijoiden, beatnikien ja boheemien
hedonistien keskuudessa, ja muutamaa vuotta myöhemmin se inspiroi kokonaista
sukupolvea 1960-luvun vastakulttuuriradikaaleja.
Eros and Civilization on kaikkea muuta kuin käytännön opas vallankumoukseen, mutta se esitteli
libertaristisen ja hedonistisen sosiaalisen filosofian, jolla oli suurta vetoa
varakkaisiin suuriin ikäluokkiin sodanjälkeisessä Amerikassa. Marcuse vaati
demokraattista sosialistista yhteiskuntaa, joka perustuisi ”ei-vieraannuttavan
työn”, vapauden ja onnentavoittelun periaatteille - mukaan lukien seksuaalinen
vapautuminen. Sellaisena hän torjui Freudin sosiaalipsykologisen teorian
keskeisen opinkappaleen. Freudin mukaan sivilisaatio toimii
”suoritusperiaatteen” mukaisesti ja näin ollen sen täytyy väistämättä olla
tukahduttava pakottamalla kansansa viettämään suurimman osan ajastaan ja
energiastaan työskennellen ennemmin kuin halujaan tyydyttäen. Freud uskoi,
että jos ihmiset vapautettaisiin työn ja perinteisten sosiaalisten sekä moraalisten
tabujen rajoitteista, sivilisaatio itse romahtaisi.
Marcuse taas vaati ”suoritusperiaatteen toiselle puolelle menevää
todellisuutta” ja väitti, että ihmiskunta voisi löytää täyttymyksensä ”ei
hallinnan ja riiston kautta [ts. työn tyrannian ja ”suoritusperiaatteen”] vaan
sisäsyntyisten libidisten voimien vapauttamisen kautta.”24 Hänen
sosialistinen utopiansa toimisi ”eroottisen sovinnon (tai [sic] liiton) ihmisen
ja luonnon välillä mukaan esteettisessä asenteessa, jossa järjestys on
kauneutta ja työ on leikkiä.”25 [...] Marcuse vaati seksuaalista
vapautusta, ”polymorfista perverssiyttä” ja monogamisen sekä
”patriarkaalisen” perheen lopettamista, ja ajoittain hän näytti olevan täysin
omien psyko-seksuaalisten fantasioidensa pauloissa:
”Kun sitä ei enää käytettäisi kokoaikaisena
työvälineenä, ruumis tulisi uudelleenseksualisoiduksi, (joka) ensimmäisenä
näyttäytyisi kaikkien erotogeenisten alueiden uudelleenaktivoitumisena ja tästä
seuraten pre-genitaalisen polymorfisen seksuaalisuuden uudelleennousuna ja
genitaalisen ylivallan laskuna. Keho kokonaisuudessaan tulisi cathexisin
objektiksi, nautittavaksi asiaksi - nautinnon välineeksi. Tämä muutos
libidisten suhteiden arvossa ja mittakaavassa johtaisi niiden instituutioiden
hajoamiseen, joissa yksityiset interpersonaaliset suhteet on
uudelleenorganisoitu, erityisesti monogamisen ja patriarkaalisen perheen.”26
”Uudelleenseksualisoitu” ruumis, jossa ”kaikki erotogeeniset alueet”
tulisivat ”uudelleenaktivoiduiksi” ”pre-genitaalisen polymorfisen
seksuaalisuuden uudelleennousun” ja ”genitaalisen ylivallan lasku” kanssa,
kulminoituen kaikkien kulttuurin instituutioiden hajoamiseen? Marcusella oli
ilmeisesti valtavan hauskaa, mutta on vaikea ottaa kaikkea tätä vakavasti...
[...] Kuitenkin omituisin seikka oli, että hän omisti kirjansa Sophie
Marcuselle, jonka kanssa oli naimisissa 50 vuotta.
Odotettavalla tavalla Eros and Civilization sai esiin vahvoja
reaktioita kulttuurisodan vasemmalla puolella. Erich Fromm kutsui kirjaa
”nihilistiseksi”, syytti Marcusea Freudin vääristämisestä ja huomautti, että
hänen entiseltä kollegaltaan puuttui kaikki käytännön kokemus psykoanalyysistä.
Mikä vielä vakavampaa, hän syytti, että kirja edisti vastuutonta hedonismia.
Kuten Freud, Fromm oli vakuuttunut, että jännite hedonismin ja sivilisaation
välillä oli tarpeen ihmisen käyttäytymisen pahimpien ylilyöntien
hillitsemiseksi. Hän väitti, että oli absurdia ajatella, että laajalle levinnyt
'polymorfinen perverssiys' olisi yhteensopiva hyvin järjestyneen yhteiskunnan
ja kulttuurin kanssa. Tiettyjä toimintoja, joita Marcuse suvaitsi, kuten
sadismia ja koprofiliaa, ei tulisi koskaan sosiaalisesti hyväksyä. Lisäksi
estojen menettäminen ja pakkomielle välittömästä tyydytyksestä, joita Marcuse
kannatti, kaataisivat kaiken itsehillinnän ja tekisivät ihmiskunnasta helposti
manipuloitavan, kuten Aldous Huxleyn kirjassa Uljas uusi maailma.27
Kuitenkin radikaalista ja vastuuttomasta hedonismistaan
huolimatta Eros and Civilization oli yksi 1900-luvun
merkkipaalukirjoista, mitä tulee 1960-luvun seksuaalisen/kulttuurillisen
vallankumouksen sytyttämiseen. Kuten William Lind toteaa: ”Marcuse ymmärsi,
mitä useimmat muut hänen Frankfurtin koulukunnan kollegoistaan eivät; että
keino tuhota länsimainen sivilisaatio [...] ei ollut vaikeaselkoisen
teorian kautta, vaan seksin, huumeiden ja rock ‘n’ rollin kautta. Marcuse
kirjoitti muitakin teoksia uudelle sukupovelle, josta uusvasemmisto sikisi
[...] mutta Eros and Civilization oli avainteos, se teos, joka laittoi
tulitikun sytykkeeseen.”28 [William S. Lind, “Further Readings in
the Frankfurt School”, artikkelissa Political Correctness: A Short
History of an Ideology. www.freecongress.org.]
Marcuse jätti jälkeensä myös pari
muuta merkittävää teosta:
Vuonna 1958 Marcuselta tuli kirja Soviet Marxism29, yksi
ensimmäisistä oleellisista neuvostokommunismin kritiikeistä
vasemmistolaiselta intellektuellista. Käyttäen argumentointia, josta tulisi
myöhemmin standardiargumentti uusmarxilaisissa piireissä, Marcuse syytti, että
Stalinin hallinto oli vääristänyt puhdasoppisen marxismin ja pettänyt Leninin
vallankumouksen totalitaristisen ja byrokraattisen valtion kehittämisellä.
Kuten monet uusmarxilaiset länsimaiset intellektuellit, Marcuse poikkesi jäykän
marxilaisesta ortodoksiasta aina kun se sopi hänen tarkoituksiinsa, joten hän
hylkäsi yksilön merkityksettömyyteen alentavan valtion glorifioinnin.
Seuraavassa suuressa teoksessaan Yksiulotteinen ihminen: Teollisen
yhteiskunnan tarkastelua30
(alkuteos 1964) Marcuse kritisoi sekä kapitalismia että neuvostotyylistä
kommunismia. Klassisen marxismin sijasta hän kannatti ”libertaristista
sosialismia”, joka glorifioi individualismia ja humanistisia arvoja. Lopullinen
päämäärä oli silti radikaali kulttuurivallankumous, joka muuttaisi ihmisen
perusolemassaolon. Marcusen mukaan ihminen käyttää koko potentiaalinsa
historiassa vallankumouksen kautta…
Kapitalismin kritiikissään Marcuse väitti, että siinä missä varhaiset
kapitalistiset yhteiskunnat olivat käyttäneet ihmisiä tuotantoyksiköinä,
kehittyneet kapitalistiset yhteiskunnat kukoistivat ylituotannolla ja
ylikulutuksella: Hän väitti, että moderni kapitalismi on epäpyhä liitto ja sotkuinen
riiston verkko, joka käsitti pääoman sijoittamisen, teollisen hallinnon,
teknologian, sarjatuotannon, mainostuksen ja massakulutuksen. Sellaisessa
toinen toistaan riistävässä matriisissa ihmisistä tuli aivottomia tarpeettomien
tuotteiden kuluttajia – kulutusaddikteja ja modernin mainostamisen
pelinappuloita. Tuloksena työväenluokka – ne joilla olisi pitänyt olla
vallankumouksellinen tietoisuus – kaapataan massakulutuksen houkutuksilla.
Marcuse väitti, että lopputulos on ihmisen vapauden uhraaminen, kun ihmiset
elävät tehdäkseen enemmän töitä voidakseen ostaa ja kuluttaa enemmän. Hän piti
tuotantoa ja kulutusta kiinteänä osana yksilöllisyyden tukahduttavaa
”konformistista yhteiskuntaa”, mutta hänen päähuolenaiheensa näytti olevan se,
että sellaiset arkiset asiat häiritsivät tärkeämpiä asioita elämässä, kuten
”polymorfisen perverssiyden” täydellistämistä.
Marcusen mukaan ratkaisu modernin yhteiskunnan robottirutiinista
pakenemiseen tulee ”suuren kieltäytymisen” kautta – tarkoituksellisen
kapitalismista, teknologiasta ja kuluttamiskultista kieltäytymisestä. Ennemmin
kuin olisi aivoton orja, joka on addiktoitunut tuottamiseen ja kuluttamiseen,
Marcuse vaati vapautusta... eroottisen seksuaalisuuden kautta. Ja johtavana
seksuaalipolitiikan kannattajana hän väitti, että seksuaalinen vapautuminen oli
elintärkeä aspekti sosiaalisessa ja poliittisessa siirtymisessä kapitalismista
sosialismiin. Kuitenkin, koska perinteinen proletariaattiluokka oli
sisäsyntyisesti konservatiivinen ja uskonnollinen ja koska se oli kaapattu
konsumerismilla, minkä tahansa kulttuurivallankumouksen etujoukon täytyy
tulla valtaa vaille jätetyiltä vähemmistöiltä, sosiaalisilta
kapinallisilta, liberaalilta eliitiltä ja radikalisoituneelta
intelligentsialta.
Toisin kuin useimmat akateemikot, jotka ylenkatsoivat populaarikulttuuria,
Marcuse tunnusti sen potentiaalisen vaikutuksen yhteiskuntaan ja ymmärsi, että
poliittinen vallankumous on erottamattomassa yhteydessä
kulttuurivallankumoukseen. Hänen teoriansa vaikuttivat seuranneisiin populaarikulttuuriin
erikoistuneisiin tutkijasukupolviin kuten myös radikaaleihin aktivisteihin,
kuten Abbie Hoffmaniin, toiseen Youth International Party (YIPPIE:t) -puolueen
perustajista, ja mustaan kommunistiin Angela Davisiin, jota Marcuse kutsui
"parhaaksi oppilaakseni"31. [HUOMAUTUS: Davis opiskeli
myös itse Frankfurtissa Theodor Adornon alaisuudessa.]32 (Lähdeviitteet suomentajan lisäämiä)
Marcuse tulisi lopulta
osoittautumaan Frankfurtin koulukunnan tärkeimmäksi jäseneksi poliittisen
korrektiuden kehittämisessä. 1950- ja 60-luvuilla Marcuse saisi valmiiksi
marxismin kääntämisen kulttuurillisiin termeihin ja sen ruiskuttamisen
uusvasemmistoon. Martin Jay summaa sen näin:
[…] jossa Marcuse Yhdysvalloissa edusti koulukunnan kaikkein radikaaleinta
taipumusta. Tavallaan jatkaen työtä, jota he olivat tehneet 1920-luvulla ja
30-luvulle asti. Työtä, jota inspiroi Marxin egalitaristinen filosofia. Hyvin
kiinnostuneita niin kapitalismin kuin liberaalin demokratiankin kriiseistä,
yrittäen löytää vaihtoehtoja työväenluokalle.33
Frankfurtin koulukunnassa vaikutti myös mitä eksentrisin
hahmo, joka kävi elämänsä aikana yhä vain kummallisemmaksi ja joka joutui
lopulta omiensakin laajalti karttamaksi, nykyään parhaiten orgoni-energian
-keruulaatikoistaan muistettu Wilhelm Reich. Hänen vuoden 1933 kirjansa Fasismin
massapsykologia34 oli tärkeä askel Instituutin ajattelun
kehittymisessä. Breshearsin sanoin:
[...] joka
tarjosi mielenkiintoisen revision marxilaiseen dialektiikkaan. Toisin kuin
klassisessa marxismissa, joka perustui ennen kaikkea talouteen ja porvariston
asettamiseen proletariaattia vastaan, Reich oli sitä mieltä, että 1900-luvun
konflikti oli “taantumuksellisten” ja “vallankumouksellisten” välinen. Toisin
sanoen kulttuurisota ei ollut eksklusiivisesti yhteiskuntaluokkaan perustuva
konflikti vaan niiden välinen, joiden sosiopoliittiset ideologiat eivät olleet
yhteensopivia. Tämä salli joidenkin yhteiskunnan eliittiluokissa, mukaan lukien
joidenkin, jotka olivat rikkaita ja korkealle koulutettuja, liittyä mukaan
taisteluun sortoa vastaan köyhien ja riistettyjen rinnalle. Tietysti se myös
avasi tilaisuuden marxilaisille intellektuelleille, kuten Reichille ja hänen
Frankfurtin koulukunnan kollegoilleen ottaa johtoasemat kulttuurisodassa
sorrettujen ja läntisen kapitalismin sekä kristinuskon harjoittaman sorron
uhrien puolesta. Joka tapauksessa, intellektuellin eliitin jäseninä, he pitivät
tietyn välimatkan nuhruisiin massoihin. Kuten Martin Jay huomauttaa,
"Instituutin jäsenet saattoivat olla leppymättömiä vihamielisyydessään
kapitalistista järjestelmää kohtaan, mutta he eivät koskaan hylänneet haute
bourgeoisie -elämäntapaa.”35...
Reichin ratkaisu
länsimaisen kulttuurin ongelmaan oli – kuten hän väitti Fasismin
massapsykologiassa – perinteisen patriarkaalinen perheen korvaaminen
matriarkaalisella, mallissa, jota hän piti ainoana todella “luonnollisena”
asioiden tilana. Tämä oli osa kattavaa sukupuolivallankumousta, johon Reichin
mukaan tulisi kuulua homoseksuaalisuuden ja abortin laillistaminen, jotta kasvatettaisiin
”luonnollisempi” ja ”terveempi” yhteiskunta. Tietysti kaikki tämä kuulostaa
epäilyttävän samanlaiselta kuin myöhemmin Alfred Kinseyn ja Hugh Hefnerin
suoltama seksuaalinen propaganda, jotka itse saivat vaikutteita muiden
muassa Reichilta ja Frommilta. Suuri vetonaula oli tietysti – muu kuin se
ilmiselvä fakta, että se vetoaa kaikkein alhaisimpiin vaistoihimme – sen
pseudotieteellinen pohja...
[...] Reichille
seksuaalisuus oli sisäsyntyinen impulssi, jota ei pitäisi tukahduttaa
keinotekoisilla ja ihmisen luomilla moraalirajoituksilla. Kirjassaan Sexual
Revolution hän väitti, että seksuaalinen tukahduttaminen oli perimmäinen syy
monien psyko-sosiaalisten patologioiden takana ja hän syytti siitä suurelta
osin “familiaalista imperialismia”, jota harjoitetaan perinteisen perheen
autoritaarisen rakenteen kautta. Itse asiassa Reichin mukaan ”familiaalinen
imperialismi” on ”kansallisen imperialismin” alkusyy.36 (Lähdeviitteet
suomentajan lisäämiä)
Kriittinen teoria ja aseeksi media
Instituutin työ Saksassa oli keskeytynyt vuonna 1933 kun jyrkän anti-marxilaiset ja juutalaisvastaiset kansallissosialistit olivat nousseet valtaan Hitlerin johdolla. Uusi hallinto katsoi Yhteiskuntatutkimuksen instituutin kommunistiseksi järjestöksi ja sulki sen vain kuudessa viikossa, koska se oli "kannustanut valtiolle vihamielisiä toimia"37. Eikä sitäkään katsottu hyvällä, että Lukács, Weil, Grünberg, Horkheimer, Adorno, Fromm, Marcuse ja Reich olivat juutalaisia. Kansallissosialistit kutsuivat jopa Frankfurtia itseään "Uudeksi Jerusalemiksi frankkilaisen Jordan-joen varrella"38, koska 1930-luvun alussa sosiologiaa kutsuttiin "juutalaiseksi tieteeksi" ja Frankfurtin yliopistosta oli tullut akateemisen vasemmiston linnake ja "paikka, johon kaikki mielenkiintoinen ajattelu sosiaalisen teorian alueella oli keskittynyt"39.
Mutta ei instituutilla kuitenkaan mitään hätää Hitleristä huolimatta ollut, kaikkea muuta. Martin Jay:
Vuosien varrella instituutti oli solminut monia yhteyksiä huomattaviin hahmoihin Amerikan akateemisessa maailmassa, kuten sellaisiin kuin Charles Beard, Robert MacIver, Wesley Mitchell, Reinhold Niebuhr ja Robert Lynd, jotka kaikki olivat Columbian yliopistossa. Niinpä Horkheimerin tehdessä ensimmäisen matkansa Yhdysvaltoihin toukokuussa 1934 hän pääsi Columbian patriarkaalisen presidentin Nicholas Murray Butlerin puheille. Melkoisena yllätyksenä Butler tarjosi instituutille yhteyttä yliopiston kanssa ja kotia yhdessä sen rakennekusista osoitteessa 429 West 117th Street. Horkheimer, peläten ymmärtäneensä Butlerin väärin rajallisen englanninkielen taitonsa vuoksi, kirjoitti nelisivuisen kirjeen pyytäen tätä vahvistamaan ja selventämään tarjousta. Butlerin vastaus oli lakoninen: "Olette ymmärtäneet minut täydellisesti!" Ja niin Kansainvälinen yhteiskuntatutkimuksen instituutti, niin vallankumouksellinen ja marxilainen kuin se oli näyttänyt Frankfurtissa 1920-luvulla, päätyi asettumaan kapitalistisen maailman keskukseen New York Cityyn40. 40
Kun Instituutti
oli Amerikassa, se asteittain vaihtoi työnsä kohteen Saksan yhteiskunnan ja
kulttuurin tuhoamisesta uuden turvapaikkansa yhteiskunnan ja kulttuurin
tuhoamiseen.
Toisen
maailmansodan sytyttyä monet Instituutin piirissä olleet, mukaan lukien Herbert
Marcuse, saivat töitä USA:n hallituksen virastoista, kuten Board of Economic
Warfare, Office of War Information ja Office of Strategic Services (OSS – CIA:n
edeltäjä). Sodan aikana suurimmasta osasta Instituutin jäseniä tuli Amerikan
kansalaisia. Pieni määrä henkilökuntaa jatkoi Leo Löwenthalin (1900-1993) ja Friedrich Pollockin (1894-1970) johdolla
toimintaa Instituutin New Yorkin toimistosta käsin kesäkuuhun 1944 asti,
jolloin rakennus luovutettiin Yhdysvaltojen laivastolle. Tuossa vaiheessa
Instituutti muutti pienempiin tiloihin Columbian yliopiston Low Memorial
Libraryyn, ja vuonna 1949 Instituutti lakkasi olemasta yliopiston yhteydessä.
Frankfurtin koulukunta,
marxilainen koulukunta alkuperältään, siis halusi luoda
kulttuurivallankumouksen länsimaista yhteiskuntaa vastaan. 1930-luvulla he
ottivat tärkeän ensimmäisen askeleensa. Horkheimerin, Adornon, Frommin,
Marcusen ja Reichin työn tuloksena syntyi koulukunnan ensimmäinen konkreettinen
tuote – ”kriittinen teoria”.
Termi kriittinen teoria on
jokseenkin sanaleikki. Tekee mieli kysyä, mikä on teoria. Vastaus on, että
teoria on kritisoida. Länsimaisen yhteiskunnan jokaisen instituution
hellittämättömän tuhoisan kritiikin kautta he toivoivat kaatavansa tuon
yhteiskunnan.
Vaikka olivat toisistaan
riippumattomia itsenäisiä tutkijoita, kriittisen teorian harjoittajilla oli
yhteinen uusmarxilainen vakaumus ja usko, että länsimainen sivilisaatio oli
ollut imperialistinen ja tukahduttava voima ihmiskunnan historiassa –
erityisesti länsimainen kristinusko. Heidän mielestään länsimainen sivilisaatio
oli rakennettu aggressiolle, sorrolle, rasismille, orjuudelle ja seksuaaliselle
tukahduttamiselle. Vuosikymmeniä myöhemmin tästä ideologiasta tuli filosofinen
perusta eri ”kriittisten tutkimusten” -ohjelmien ja laitosten perustamiselle;
kuten monikulttuurisuustutkimus, naistutkimus, rauhantutkimus ja LGBT-tutkimus.
Kriittinen teoria itse asiassa yritti politisoida itse logiikan. Horkheimer kirjoitti "Logiikka ei ole riippumaton sisällöstä”41, mikä tarkoittaa, että argumentti on looginen, jos se auttaa tuhoamaan länsimaisen kulttuurin - epälooginen, jos se tukee sitä. Sellainen kieroutunut ajattelu on nykyään poliittisen korrektiuden sydämessä.
Breshears analysoi kriittisen teorian viehätystä suurten ikäluokkien keskuudessa seuraavasti:
Toisen maailmansodan jälkeen Horkheimer ja Adorno palasivat Saksaan, jossa Instituutti perustettiin uudelleen Frankfurtin yliopistoon, mutta kaikki vanhat Instituutin jäsenet eivät palanneet. Herbert Marcuse pysyi Amerikassa, tullen Brandeisin yliopiston professoriksi. Marcuse työskenteli viimeistelläkseen Horkheimerin, Adornon ja Frommin 1930-luvulla tekemän työn.
Martin Jay:
Kriittinen teoria itse asiassa yritti politisoida itse logiikan. Horkheimer kirjoitti "Logiikka ei ole riippumaton sisällöstä”41, mikä tarkoittaa, että argumentti on looginen, jos se auttaa tuhoamaan länsimaisen kulttuurin - epälooginen, jos se tukee sitä. Sellainen kieroutunut ajattelu on nykyään poliittisen korrektiuden sydämessä.
Breshears analysoi kriittisen teorian viehätystä suurten ikäluokkien keskuudessa seuraavasti:
Vuonna 1941 Horkheimer ja Adorno muuttivat Kalifornian
Pacific Palisadesiin lähellä Santa Monicaa, jossa he liittyivät muihin Saksasta
tulleisiin vasemmistolaisiin, kuten näytelmäkirjailija Bertolt Brechtiin.
Valitettavasti heidän Hollywood-yhteyksistään näinä vuosina tai heidän
vaikutuksestaan elokuva- ja tv-aloihin ei ole kirjoitettu mitään kattavia
historioita. Kuitenkin vuonna 1947, sodanjälkeisen ”Punikkipelon” huippuaikana,
kongressin alahuoneen House Un-American Activities Committee (HUAC) oli
riittävän huolestunut kommunistisesta vaikutuksesta Hollywoodin
viihdeteollisuudessa, että piti laajoja kuulemistilaisuuksia ja haastoi
todistamaan yli 40 käsikirjoittajaa, ohjaajaa, näyttelijää ja tuottajaa. Kymmenen
komitean eteen kutsutuista – pahamaineiset "Hollywoodin kymmenen" –
kieltäytyi todistamasta ja sai sakot halventamisesta. Monet muista joutuivat
tv-kanavien ja elokuvastudioiden pomojen "mustalle listalle"…44
Toisen maailmansodan jälkeen Horkheimer ja Adorno palasivat Saksaan, jossa Instituutti perustettiin uudelleen Frankfurtin yliopistoon, mutta kaikki vanhat Instituutin jäsenet eivät palanneet. Herbert Marcuse pysyi Amerikassa, tullen Brandeisin yliopiston professoriksi. Marcuse työskenteli viimeistelläkseen Horkheimerin, Adornon ja Frommin 1930-luvulla tekemän työn.
Martin Jay:
Marcuse taas pysyi Yhdysvalloissa ja 1950- ja 60-luvuilla kehitti joitakin heidän varhaisimmista ideoistaan – sulauttaen yhteen Freudin ja Marxin. Kiinnostuksen estetiikkaan, kiinnostuksen kulttuurillisesti, sanotaan, taipumukseen kohti mitä kutsuisimme “negaatioksi”, jotka olivat käyttökelpoisia kampanjassa kyseenalaistaa mitä Trotski olisi kutsunut kapitalistisen porvarillisen kulttuurin kaksosiksi; ja Marcusesta tuli tietysti uusvasemmiston niin kutsuttu ”guru”.45
1960-luvun koittaessa Frankfurtin
koulukunnan vaikutus alkoi kuitenkin tuntua elokuvissa voimakkaasti, kiihtyen
1970-luvulle tultaessa jo varsinaiseksi suurhyökkäykseksi roihuavassa
kulttuurisodassa. Vastakulttuurin huume-elokuvat, kuten Easy Rider – matkalla46, Helvetin jengi47 ja Born Losers48 pyörivät elokuvateattereissa
loputtomiin. Tuli myös elokuvia, jotka kuvasivat perheyksikköä seksuaalisesti
tukahduttavana ja toimimattomana. Elokuvat kuten Sukupuolten sota49, Miten vaimo murhataan50, Harold ja Maude51, Miehuuskoe52, Bonnie
ja Clyde53, Miehuusvuodet54,
Bob & Carol & Ted & Alice55,
Poikabileet56, Kummisetä57 ja Kramer vastaan Kramer58
olivat hyvin onnistuneita mitä tulee kulttuuripessimismin perheistä
juurruttamiseen.
Osa kulttuurimarxilaisten pirullisen nerokasta strategiaa on perheyksikön
tuhoaminen kannattamalla ”androgyniaa”, eli kulttuurimarxilaisten strategiaksi
käännettynä tämä tarkoittaa perheen isän ja äidin tekemistä samanlaisiksi,
täysin keskenään vaihdettavissa oleviksi, ja/tai heidän roolinsa käännetään
toisinpäin. Tämä alkaa invalidaatiolla.
Elokuvissa isät esitetään jatkuvasti hallitsevina, rajoittavina, luonteettomina ja kontrolloivina, mikä invalidoi perheyksikön miespuolisen komponentin. Äidit esitetään jatkuvasti skitsofreenisina, nalkuttavina, ahdistuneina ja psykoottisina, mikä invalidoi perheyksikön naispuolisen komponentin. Tämä kahden iskun invalidointi, loputtomiin toistettuna yleisessä kirjallisuudessa, elokuvissa ja mediassa, synnyttää pessimistisen asenteen perinteistä perhettä kohtaan. Ajan myötä tämä pessimismi kovettuu osaksi kulttuuria. Siksi sanotaan, että kriittisen teorian tuote on kulttuuripessimismi. Kulttuuripessimismin viesti on:
1. Perheet ovat tylsiä, tukahduttavia ja tunkeilevia
2. Äideistä ja isistä ei ole mihinkään
3. Avioero on täten ymmärrettävä, oikeutettu ja tavallinen asia
Lähes jokaisessa Hollywoodin tänä päivänä tuottamassa elokuvassa täytyy esiintyä hahmoja, joilla on ainakin yksi seuraavista attribuuteista:
1. Protagonisti ja/tai antagonisti ovat olleet naimisissa mutta sittemmin eronneet
2. Nainen on dominoiva, kontrolloiva, väkivaltainen ja/tai miestennielijä
3. Mies on etäinen, feminiini, ylitunteellinen ja/tai petollinen
4. Ainakin yhden perheenjäsenistä täytyy olla lesbo, homo, biseksuaali tai kiihkeä feministi
Usein attribuutteja sekoitellaan eri suhteissa ja sekaan lisätään jopa ripaus skitsofreniaa miesten ja naisten vaihtaessa rooleja keskenään.
Median levittäessä tällaista loputtomalla toistolla, kulttuurimarxilaisten perhekuva institutionalisoituu legitiiminä ja lopulta normaalina. Kulttuuripessimismi on viety aivan uudelle tasolle: Toimimattomien sosiaalisten rakenteiden täydellinen suvaitseminen ja sen todistaminen, että kristilliset arvot eivät ole käytännössä toimivia.
Elokuvissa isät esitetään jatkuvasti hallitsevina, rajoittavina, luonteettomina ja kontrolloivina, mikä invalidoi perheyksikön miespuolisen komponentin. Äidit esitetään jatkuvasti skitsofreenisina, nalkuttavina, ahdistuneina ja psykoottisina, mikä invalidoi perheyksikön naispuolisen komponentin. Tämä kahden iskun invalidointi, loputtomiin toistettuna yleisessä kirjallisuudessa, elokuvissa ja mediassa, synnyttää pessimistisen asenteen perinteistä perhettä kohtaan. Ajan myötä tämä pessimismi kovettuu osaksi kulttuuria. Siksi sanotaan, että kriittisen teorian tuote on kulttuuripessimismi. Kulttuuripessimismin viesti on:
1. Perheet ovat tylsiä, tukahduttavia ja tunkeilevia
2. Äideistä ja isistä ei ole mihinkään
3. Avioero on täten ymmärrettävä, oikeutettu ja tavallinen asia
Lähes jokaisessa Hollywoodin tänä päivänä tuottamassa elokuvassa täytyy esiintyä hahmoja, joilla on ainakin yksi seuraavista attribuuteista:
1. Protagonisti ja/tai antagonisti ovat olleet naimisissa mutta sittemmin eronneet
2. Nainen on dominoiva, kontrolloiva, väkivaltainen ja/tai miestennielijä
3. Mies on etäinen, feminiini, ylitunteellinen ja/tai petollinen
4. Ainakin yhden perheenjäsenistä täytyy olla lesbo, homo, biseksuaali tai kiihkeä feministi
Usein attribuutteja sekoitellaan eri suhteissa ja sekaan lisätään jopa ripaus skitsofreniaa miesten ja naisten vaihtaessa rooleja keskenään.
Median levittäessä tällaista loputtomalla toistolla, kulttuurimarxilaisten perhekuva institutionalisoituu legitiiminä ja lopulta normaalina. Kulttuuripessimismi on viety aivan uudelle tasolle: Toimimattomien sosiaalisten rakenteiden täydellinen suvaitseminen ja sen todistaminen, että kristilliset arvot eivät ole käytännössä toimivia.
Adornon johdolla
Frankfurtin koulukunta oli tosin alkujaan vastustanut kulttuuriteollisuutta,
joka heidän mielestään teki kulttuurista "hyödykkeen". Sitten he alkoivat
kuunnella kollegaansa Walter Benjaminia (alkuaan Walter Bendix Schönflies Benjamin, 1892-1940), joka väitti, että
kulttuurimarxismi voisi käyttää yleisön psykologiseen ehdollistamiseen
tehokkaasti hyväksi sellaisia työkaluja kuin radio, elokuvat ja myöhemmin
televisio.
Breshears:
Musikologina Adorno ymmärsi taiteiden kulttuuri- ja propaganda-arvon –
erityisesti musiikin ja elokuvien. Kuten mainittu, hän oli kaupallisen
populaarikulttuurin, joka ei pidä taidetta juuri markkinoitavaa hyödykettä kummempana,
tulinen kriitikko, ja hän kyseenalaisti, voisiko todellinen taide selvitä
kapitalistisessa maailmassa, jossa kaikkea ajaa voitontavoittelu. Nähden
taiteen pääasiallisena rintamana kulttuurisodassa, hän uskoi, että ainoat legitiimit
taiteen ja musiikin muodot ovat sellaiset, jotka haastavat kaupallisesti
määritellyt keskiluokan herkät kohdat.
Martin Jayn
kirjassa The Dialectical Imagination: A History of the Frankfurt School,
luku “Aesthetic Theory and the Critique of Mass Culture”59 on
erityisen oivaltava, mitä tulee populaarikulttuurin valtaisaan vaikutukseen
yhteiskunnassamme. Tietysti suuri osa populaarikulttuurista – mukaan lukien
suurin osa musiikista, elokuvista, televisiosta jne. – on pelkkää karkeaa
viihdettä, ja sellaisena suuri osa siitä on triviaalia, banaalia ja
samantekevää (paitsi että se heijastaa niin monien ihmisten tunteita ja
pinnallista ajattelua). Kuitenkin osa populaarista viihteestä on todella
merkityksellistä ja sen kumulatiivinen vaikutus on huomattava. Vaikka seuraavat
kommentit viittaavat lähinnä populaarimusiikkiin, monet näistä huomioista
pätevät yleisesti ottaen myös muihin massaviihteen muotoihin.
Yhteiskunnalliset
tarkkailijat ovat jo pitkään tunnistaneet laulun voiman. Platonin kerrotaan
sanoneen, että jos hän voisi kirjoittaa kulttuurinsa suositut laulut, hän ei
välittäisi kuka kirjoittaisi lait. Toisin sanoen, kuten Frankfurtin koulukunnan
uusmarxilaiset, Platon ymmärsi, että kulttuuri kuljettaa politiikkaa, ei
päinvastoin. Romaanikirjailija John Steinbeck huomautti kerran, että
populaarimusiikki ilmaisee kansan kaikkein perustavanlaatuisimpia arvoja ja
uskomuksia sekä muodostaa “terävimmän lausunnon” siitä, keitä ja mitä he ovat.
Steinbeckin mukaan me opimme enemmän yhteiskunnasta kuuntelemalla sen lauluja
kuin millään muulla tarkkailutavalla, koska “lauluihin menevät kaikki heidän
toiveensa ja tuskansa, vihansa, pelkonsa, tarpeensa ja pyrkimyksensä.” Leo Löwenthal,
johtava teoreetikko Frankfurtin koulukunnassa, ilmaisi saman idean
kirjoittaessaan, että “massakulttuuri on psykoanalyysiä takaperin.”60
Ennen 1900-lukua
yhteiskunnalliset protestilaulut tavallisesti naamioivat viestinsä, kuten
Hanhiemo-riimeissä. Monen eri uudistusliikkeen noustessa yhtä aikaa 1900-luvun
alussa sosiopoliittisesta protestimusiikista tuli avoimempaa ja
suorasanaisempaa. Erityisesti työväenliikkeen radikaali vasen siipi, josta
paras esimerkki marxilaisesti suuntautunut ammattiyhdistys Industrial Workers
of the World (IWW), käytti musiikkia hyödyksi erittäin tehokkaasti kootakseen
joukkonsa ja julistaakseen agendaansa. Työväenlaulut, kuten sellaisten
laulunkirjoittajien kuin Joe Hill (katso alla) tekemät, sisälsivät teräviä
ja kiertelemättömiä sanoituksia ja vannoutunut ammattiyhdistysväki lauloi niitä
herätysliikkeen innolla.
Koska populaarimusiikki
heijastaa ajan henkeä, sosio-poliittisen sanoman sisältävät laulut yleistyvät
kriisin ja kuohunnan aikoina. Juuri näin oli asia ensimmäisen
maailmansodan aikana kun Tin Pan Alley -laulunkirjoittajat suolsivat kymmeniä
ajankohtaisia sotaan liittyviä lauluja – kaikkea sodanvastaisesta “I Didn’t
Raise My Boy To Be a Soldier” lipunliehutuslauluihin kuten “Over There” ja
yhteiskunnallisiin kommentaareihin kuten “How Ya Gonna Keep ‘em Down on the
Farm (After They’ve Seen Paree)?” Riehakkaalla ja vauraalla 1920-luvulla
kirjoitettiin hyvin harvoja sosio-poliittisia kommentaareja, mutta vuoden 1929
pörssiromahduksen ja Suuren laman myötä pyrytti jälleen sosio-poliittisia
musikaalisia kommentaareja. Monet näistä lauluista, kuten “Happy Days Are Here
Again” ja “There’s No Depression In Love” olivat lipeviä ja jazzahtavia
tuotoksia, jotka oli suunniteltu kohottamaan amerikkalaisten matalaa mielialaa,
kun taas toiset käsittelivät vakavammin yhteiskunnallisia realiteetteja kuten
“Brother, Can You Spare a Dime?”, “Hobo’s Lullaby” ja monet Woody Guthrien
lauluista.
[...]
Suhteellisen rauhallisella 1950-luvulla harva laulu käsitteli muita teemoja
kuin romanssia (esim. Elvis Presleyn “Love Me Tender,”61
Pat Boonen “Love Letters In the Sand”62 jne.) tai huvittelunhakua
(Bill Haley & the Cometsin “Rock Around the Clock”63, Chuck
Berryn “Sweet Little Sixteen”64 jne.). Sitten myrskyisä
1960-luku toi jälleen mukanaan valtavan ryöpyn sosio-poliittisia ajankohtaisia
aiheita käsitteleviä lauluja. Mutta toisin kuin menneisyydessä, tällä kertaa
vastakulttuuri-teemat olivat musiikissa vallitsevia, ja sanoitukset tapasivat
olla ylitsevuotavan kriittisiä Amerikan valtavirta-elämäntapoja ja arvoja
kohtaan.
1960-luvun
jälkeen populaarimusiikki on yleensä ottaen käynyt kyynisemmäksi ja
väsyneemmäksi. Suuresta osasta siitä on tullut dekadenssin juhlintaa ja seksin,
huumeiden, väkivallan, vastuuttoman hedonismin sekä mielettömän materialismin
glorifiointi ovat varmasti syy huoleen. Jos Britney Spears, Madonna, Eminem,
hip-hopparit ja gangsta-rapparit puhuvat nuorten kriittiselle massalle tänä
päivänä, tämä on todella hälyttävää. Vaikka suurin osa tästä musiikista ei ole
suoranaisen poliittista, pelkkä se tosiasia, että nämä ihmiset ovat
pop-kulttuurin ikoneja, on tyrmäävä tuomio kulttuurimme tilasta...
Kulttuurimarxilaisten
keskuudessa on ollut kaksi kilpailevaa teoriaa vallankumouksellisen taiteen
sopivasta roolista. Ensimmäinen lähestymistapa, jonka Lenin hyväksyi ja joka on
aina ollut kaikkein tavallisin, keskittyy sisältöön. Tässä lähestymistavassa
taide on agitpropin (agitaatio/propaganda) ilmaisu, ja se painottaa avoimen
sosiaalisia ja poliittisia viestejä. Nämä viestit voivat kuitenkin olla
suhteellisen lieviä ja suggestiivisia tai kovia ja hyökkääviä. Esimerkkeihin
ensin mainituista kuuluisivat monet 1960-luvun alun sosio-poliittisista
protestilauluista, kuten Bob Dylanin “Blowin’ in the Wind”65 ja Pete
Seegerin “If I Had a Hammer”66 sekä “Where Have All the Flowers
Gone”67. 1960-luvun puoliväliin mennessä suuri osa protestimusiikista
kävi peittelemättömämmäksi ja aggressiivisemmaksi, kuten hyvinä esimerkkeinä
Dylanin “The Times They Are a-Changin’,”68 Barry McGuiren “Eve of
Destruction”69, Beatlesin’ “Revolution”70 tai Country Joe
& the Fishin “I Feel Like I’m-Fixin’-To-Die Rag”71.
Vaihtoehtoinen
vallankumouksellisen taiteen teoria painottaa muotoa ennemmin kuin sisältöä.
Sellaisena sen viestit ovat usein stylistisempiä ja avoimemmin
propagandistisia. Tämä lähestymistapa on sisällytetty erityyppiseen avant-garde
-musiikkiin kuten atonaaliseen free form jazziin (kaikkein
huomattavimmin John Cagen musiikki), pitkiin
"kitarasekoamisiin", jotka olivat suosittuja joidenkin rock-yhtyeiden
keskuudessa 1960-luvulla ja sellaisiin levytyksiin kuin John Lennonin omituinen “Revolution
No. 9"72 Beatlesin levyllä White Album73. Viimeaikoina suuri osa
rapistä, hip-hopista ja heavy metal -musiikista ovat painottaneet muotoa
sisällön sijaan. Suuressa osassa tästä musiikista lyriikat ja viestit ovat
epäselviä, huonosti artikuloituja ja niistä voi olla jopa mahdotonta saada
selvää, mutta tunnelma on ilmeisen vihainen, aggressiivinen ja antisosiaalinen.
Sellaisessa musiikissa muoto voittaa sisällön ja, lainatakseni Marshall
McLuhanin kuuluisaa lausumaa, välitystapa on viesti. Huolimatta
kaiken selvästi artikuloidun tai järjellisen viestin puutteesta, sellainen
musiikki voi toimia voimakkaana sosio-poliittisen protestin ilmaisuna…
Adornon eksentrisiä näkemyksiä
lukuun ottamatta, monet marxilaiset ymmärsivät intuitiivisesti politisoituneen
musiikin voiman sosiaalisena ja kulttuurillisena tekijänä. Kuten aiemmin mainittu,
IWW oli radikaali marxilainen ammattiyhdistys 1900-luvun alussa, johon kuului
hauras ja epävakaa koalitio kommunisteja, sosialisteja ja anarkisteja.
Manifestinsa mukaan liitto perustui "luokkataistelulle" ja "tukahduttamattomalle
konfliktille kapitalistisen luokan ja työväenluokan välillä", ja sen motto
julisti "Lopullinen tavoite on vallankumous". IWW:n kokoukset
muistuttivat usein uskonnollisia herätyskokouksia koskettavilla, tunteellisilla
puheilla ja suurella määrä yhteislaulua. Laulunkirjoittajat kuten Joe Hill
muuttivat hirveän määrän tunnettuja kirkkojen virsiä työväen taistelulauluiksi,
ja IWW jopa julkaisi oman jonkinlaisen virsikirjansa nimeltä Little Red
Songbook (Pieni punainen laulukirja, suom. huom.), jossa oli mukana
sellaisia lauluja kuin "Solidarity Forever”, joka laulettiin samalla
sävelellä kuin “Battle Hymn of the Republic”…
Vuonna 1914, hirttämisensä
aattona, Joe Hill selitti syyn poliittisten protestilaulujen kirjoittamiselleen:
Pamflettia, olipa sitten kuinka
hyvä tahansa, ei koskaan lueta kuin kerran, mutta laulu opitaan ulkoa ja sitä
toistetaan yhä uudelleen ja uudelleen. Olen sitä mieltä, että jos henkilö voi
laittaa muutaman kylmän, maalaisjärjellä tajuttavan faktan lauluun ja pukea ne
huumorin viittaan, jotta niistä saadaan kuivuus pois, hän onnistuu tavoittamaan
suuren joukon työläisiä, jotka eivät ole tarpeeksi älykkäitä tai ovat liian
välinpitämättömiä lukeakseen pamflettia tai pääkirjoitusta.74
[HUOMAUTUS: Joe Hill oli
ruotsalainen maahanmuuttaja ja ammattiprovokaattori, joka Amerikan
vasemmistolaisen perimätiedon mukaan joutui paikallisten viranomaisten
hirttämäksi urheasta taistelustaan epäoikeudenmukaisuutta vastaan sorretun
työväenluokan puolesta. Todellisuudessa hänet teloitettiin kahden miehen
murhasta. Vuoden 1969 musiikkifestivaaleilla folk-laulajatar Joan Baez herätti
hetkeksi tämän varhaisen työväenluokan uinuvan muiston koskettavalla
tulkinnallaan laulusta "Joe Hill", mutta harvalla yleisössä oli
mitään hajua mistä hän lauloi.]…
[…] Siitäkin huolimatta Amerikan
kommunistit suhtautuivat populaarimusiikkiin epäilyksellä, elleivät
suoranaisella halveksunnalla. Populaarimusiikki oli enimmäkseen Broadwayn
show-sävelmiä, kaavamaisia Tin Pan Alley -rakkauslauluja ja hyperkineettistä
jazzia, ja useimmat dogmaattiset marxilaiset sivuuttivat kaupallisen
musiikkialan vain yhtenä kapitalistisista huijaustoimista.
Sen sijaan Amerikan vasemmisto
piti enemmän sosio-poliittisesta folk-tyylisestä musiikista, jota esittivät
sellaiset kuin Woody Guthrie, Pete Seeger ja Almanac Singers. Heidän mielestään
folk-musiikki oli "kansan" musiikkia ja näin ollen "autenttinen"
taidemuoto, ja toimiessaan kaupallisen musiikkiteollisuuden ulkopuolella
se oli jo itsessään protesti kapitalismia vastaan. Lisäksi politisoitunut
folk-musiikki vältti sellaista “falskia harmoniaa” – niin temaattisesti kuin
musiikillisestikin - jota marxilaiset ja Adorno inhosivat. Toisin kuin ammattimaisten
pehmeä-äänisten mieslaulajien laulamat lipevä kaupallinen jazz ja sentinmentalistiset
rakkausballadit, folk-tyylinen musiikki oli pelkistettyä ja koristelematonta.
Siinä oli yksinkertainen säestys ja laulut laulettiin (tai monissa tapauksissa
koristiin, ulvottiin, pihistiin, muristiin tai kähistiin) yksinkertaiseen
tyyliin täysin harjoittamattomien laulajien toimesta. Laulun ”kauneus” oli
ennemmin sen sanomassa kuin melodiassa, säestyksessä tai laulussa…
[…] Folk-genre pysyi virallisesti hyväksyttynä ja preferoituna
välityskanavana vasemmistolaiselle musiikille 1960-luvulle asti. Nuori
musiikkisensaatio Bob Dylan (alk. Robert Allen Zimmerman, suom.
huom.) hallitsi genren mestarimaisesti ja kirjoitti joitakin 1960-luvun
alun määrittävistä protestilauluista, kuten “Blowin’ in the Wind”75,
“Masters of War”76 ja “The Times They Are a-Changin’”77. Kun
hän kuitenkin kyllästyi pian akustiseen folk-musiikkiin liian rajoittavana, muodosti
rock-yhtyeen ja vaihtoi sähköiseksi, folk-puristit, kuten Pete Seeger sekosivat
raivosta. Seegerille ja muille vasemmisto-ideologeille autenttinen musiikki oli folk-musiikki, ja heidän mielestään
Dylan oli myynyt itsensä kapitalistiselle musiikkiteollisuudelle. Tämä
mielipide ei kestänyt kuitenkaan kauan muiden lahjakkaiden laulunkirjoittajien
kuten Paul Simonin ja Phil Ochsin vaihdettua rockiin.
Woody Guthrie, Amerikan vihaaja
1960-luvun loppuun mennessä vasemmistolaiset teemat ja vaikutteet olivat
tunkeutuneet läpikotaisin amerikkalaiseen populaarikulttuuriin musiikissa,
elokuvissa, teatterissa ja jopa televisiossa. Lopulta Theodore Adornon elitismi
hylättiin hyvin käytännöllisistä syistä: marxilaista agendaa voitiin välittää
massayleisölle hyvin tehokkaasti massamarkkinoinnin ja uusien teknologioiden
kautta. Jos lopullinen päämäärä oli kulttuuriin tunkeutuminen ja sosiaalinen
muutos, täytyi tehdä myönnytyksiä modernin elämän realiteeteille. Itse asiassa,
koska se oli lähes kokonaan kuluttajavetoista ja käytännössä täysin vailla
laadunvalvontaa, ei ollut olemassa avoimempaa ja vasemmistolaiselle
propagandalle alttiimpaa kanavaa kuin populaarikulttuuri.78 (Lähdeviitteet suomentajan
lisäämiä)
Esko Salminen vastaavasta
kehityksestä Suomessa, kirjassaan Viestinnällä
vallankumoukseen (lainauksen lähteet sen alla):
Vasemmistoradikaalien taktiikkana sosialismiin
siirtymisessä oli kasvattaa ihaillun neuvostomallin mukaan uusi ihminen
kommunistien propagoiman ”tajuntavallankumouksen” avulla. Siinä joukkotiedotus
ja toimittajien ”demokraattinen koulutus” muodostivat tutkimuksen ja opetuksen
lisäksi keskeisen sektorin…(79)
Tiedotusalalla havaittiin 1970-luvun puolivälissä, että
suomalaisen viestintätutkimuksen ja opetuksen oli jo vallannut taitavan
strategian kehittänyt uusvasemmisto: lähes kaikki johtavat tiedotustutkijat
kuluivat [sic] marxilaiseen leiriin. Tampereen yliopiston tiedotusopin laitos,
joka oli journalistien tärkein koulutusväylä, uusi samaan aikaan tiedotusopin
ja sen vaatimukset Kaarle Nordenstrengin ja Pertti Hemánuksen johdolla
marxilaisessa hengessä. Nimityspolitiikasta johtuen myös laitoksen muut
johtavat virat olivat vahvasti vasemmistoradikaalien hallussa…(80)
[…] Tiedotusoppi-termin etymologia on johdettavissa
tiedotustoiminnasta ja heijastaa julkisuussuhteiden ja PR-toiminnan (public
relation) nousemista 1960-luvulla tärkeään asemaan. Samalla aikaisemman
saksalaissävyisen humanismin tilalle oli tullut avoimesti amerikkalainen
sosiologia…
[…] Yhdysvaltojen kirjallisuus (muun muassa Schramm,
Charnley ja Edelstein) alkoi vähitellen saada yhä dominoivamman aseman.
Vehmaksen nimitys vain vahvisti tätä jo alkanutta suuntausta. Oikeastaan koko
yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen päävirta oli tuohon aikaan yhdysvaltalaisen
tutkimuksen läpäisemää.27 professori [sic] Vehmas totesi 1967:
Vuoden 1962 alusta on Tampereella lehdistö- ja
tiedotusopin (entisen sanomalehtiopin) oppisisältöä kehitetty lähinnä
amerikkalaisen mass communicationin suuntaan. Samalla on pyritty irti
saksalaisen Publizistikin (lehdistöoppi) raskassoutuisesta, suurelta osin
hedelmättömästä perinteestä.(81)
SKDL:n kulttuurisihteeri Rauno Setälä toi 1970
ilmestyneessä teoksessaan Uusstalinistin
uskontunnustus esille tajuntavallankumouksen
käsitteen. Aarne Saarisen ja Taisto Sinissalon [sic] johtamassa ja kahtia
jakautuvassa SKP:ssä oli tuohon aikaan ryhdytty perusteelliseen
itsekritiikkiin. Äärivasemmisto ei ollut 1960-luvun alusta lähtien tavoitellut
Setälän mukaan vain tavanomaista vallankumousta vuoden 1917 malliin, eikä
sosialistinen vallankumous ollut enää vain luokkaongelma, vaan sosialismi oli
ennen kaikkea tajuntaongelma. Kommunistien keskuudessa oli lähdetty siitä, että
tajunnallinen vallankumous oli edellytys onnistuneelle sosialistiselle
vallankumoukselle.
Setälän mukaan Suomessa ajateltiin, että vallankumous
mahdollistuisi, kun uusi ihminen kasvatettaisiin kapitalismin sisällä. Ainoa
keino tässä oli ”enemmistön tajuntojen muuttaminen”, niin että syntyisi
kansalaismielipide ja enemmistö, joka julistaisi Suomen sosialistiseksi. Kansa
taas voitiin kasvattaa sosialismiin vain koulutuksen kautta jakamalla sille
”objektiivista tietoa yhteiskunnasta”.
Tajuntateollisuuden, tuon alkuaan Karl Marxin opeista
johdetun yhteiskunnallisen käsitteen kehittelijä oli 1970-luvun alussa
länsisaksalainen ”uusfrankfurtilainen” kirjailija Hans Magnus Enzensberger.
Tajuntateollisuus, käytännössä joukkotiedotusteollisuus katsottiin 20.
vuosisadan varsinaiseksi avainteollisuudeksi, jonka haltuunotto oli vallan
saamiseksi välttämätöntä...(82)
Suomessa neuvostopropaganda ja Itä-Saksan viestintämallit saivat
1960-luvulla ja sen jälkeen ennen näkemättömän kannatuksen ja aluksi suuria
voittoja. Uusvasemmiston kumousopit levisivät varsinkin tiedotusalalla,
Yleisradiossa ja lehdistössä sekä samalla toimittajien valtakunnallisessa
koulutuksessa.(83)
[…] V. I. Lenin oli uusvasemmiston jumala 1960-luvulla.
Hän oli syrjäyttänyt kansallisia ikoneja kaadettaessa itsensä Mannerheimin
Suomen tietyn nuorison idolina. Vapaussotahan oli uusvasemmiston kielessä
fasistinen ilmaisu ja ”pahamaineinen” jääkäriliike kartettava asia…
Ylivertaiseen asemaan kohotetun Leninin yhteiskunnalliset
näkemykset määräsivät toimittajan tehtävät. Edistyksellisen journalistin tuli
1960-luvun Suomessa olla uusvasemmiston soturi eikä länsimaiseen tapaan
yhteiskunnan puolueeton kuvaaja...
Jo vuonna 1925 Suomessa käynnistyneen korkeakoulutasoisen
toimittajakoulutuksen ylin johto luisui Tampereen yliopistossa
vasemmistopainotteisen radikalismin käsiin 1970-luvun alussa. Perinteistä
linjaa edustaneen professorin ja sosiologin Raino Vehmaksen asema kävi
uusvasemmiston paineessa kestämättömäksi ja hänen oli vetäydyttävä Aamulehden päätoimittajaksi. Vehmasta
seurasi 1971 toimittajien koulutuksesta vastaavaksi tiedotusopin professoriksi
ylioppilaskapinallisten suosikki, oikealta vasemmalle yllättäen loikannut
psykologi Kaarle Nordenstreng.
Aviisi-lehden mukaan ”joukkopainostuksen
tuloksena” Tampereelle valittu ”Kalle” sai aisaparikseen keskustapuolueen
linjoilta niin ikään ajan tapaan muodikkaasti vasemmalle siirtyneen ja 1973
tiedotusopin professoriksi nimitetyn yhteiskuntatieteen tohtori Pertti
Hemánuksen. Molempien ammattikokemus, oma vakinainen ura toimittajan työssä,
oli vaatimaton. Tosin Kaarle Nordenstreng oli kunnostautunut jo varhain
Yleisradiossa ”teinitähtenä” radion nuorten ohjelmissa. Professorien
uusvasemmistolainen into hehkui käännynnäisten tapaan kuitenkin suurena. Nythän
lähdettiin kouluttamaan yhteiskunnan avainhenkilöitä – toimittajia.
[…] Tuohon aikaan Tampereen yliopistossa Nordenstrengin
kanssa samassa laitoksessa opettajana toimineen, myöhemmin Satakunnan kansan
päätoimittajan Erkki Teikarin mukaan Nordenstrengin herääminen niin sanottuun
tietoisuuteen oli paradoksaalinen:
Yhteinen esimiehemme,
perusoikeistolainen professori Raino Vehmas järjesti liberaalina porvarina
pitämänsä nuoren assistenttinsa Nordenstrengin vaihtoperiaatteella lukuvuodeksi
1966-67 Southern Illinoisin yliopistoon. Sieltä saimme takaisin perin innokkaan
marxilaisen. Siitä se lähti.
Vasemmalle kääntymiseen vaikutti lisäksi Nordenstrengin
ihailema, Yhdysvalloissa vierailevana psykologian professorina toiminut Yrjö
Ahmavaara.11
”Vaaralliset ryhmät” – Avainpaikat tavoitteena
Tässä yhteydessä on syytä huomata, että Yhdysvalloissa
FBI:n (Federal Bureau of Investigation), liittovaltion lainsäädäntörikoksiin
kohdistuvan tutkimusviraston, päällikkö J. Edgar Hoover julisti jo 1960, että
”kommunistit, beatnikit ja älypäät” olivat Amerikan vaarallisimmat ryhmät.
Opiskelijoiden demokraattinen yhdistys SDS (Students for a Democratic Society)
oli USA:ssa 1960-luvun johtava uusvasemmistolainen ryhmä, jolla oli suuri
vaikutus eri yliopistoissa.
Kaarle Nordenstreng, suomalaisuuden vihaaja
Suomessa USA:n kävijä, ”monitietoinen ja kultivoitunut”
Kaarle Nordenstreng oli tunnettu etevänä ja liberaalina tutkijana, joka solmi
sympaattisella olemuksellaan nopeasti kansainvälisiä korkean tason
tuttavuuksia. Hän haastatteli Yhdysvalloissa tiedotusalan guruina tunnettuja
Harold Lasswellia, Bernard Berelsonia ja Marshall McLuhania. Nordenstrengin
lisääntyvät kansainväliset suhteet herättivät kunnioitusta Tampereen
yliopistossa, kunnes havaittiin millaisesta kansainvälisyydestä oli lopulta
kyse. Nordenstrengin vasemmistolaistumiseen oli oma vaikutuksensa 1960-luvun
lopulla myös Yleisradion tutkimustoiminnalla, PTS-ryhmällä, jossa oli muitakin
liberaalin linjan hylänneitä kuten ohjelmatoiminnan koordinaattori Pertti
Hemánus ja Yrjö Ahmavaara.
Nordenstreng valittiin vuonna 1976 oman työnsä ohella
IOJ:n, International Organisation of Journalists, presidentiksi. Kyseessä oli
sosialististen maiden ja kolmannen maailman toimittajajärjestö, käytännössä
Kremlin työkalu ja monin tavoin hämärä kommunistien peitejärjestö. Itseään IOJ
kutsui ”maailman suurimmaksi toimittajajärjestöksi”. Prahassa päämajaansa
pitäneessä IOJ:ssä sanottiin olleen 1970-luvulla noin 150 000 jäsentä.
Brysselissä toimineeseen läntiseen järjestöön Kansainväliseen
lehtimiesfederaatioon (IFJ) kuului 80 000 toimittajaa.
Päätoimittaja Erkki Teikari sanoi vuonna 1976
ihmetelleensä, ”millä eväillä Nordenstreng valittiin toimittajien ammattiliiton
johtoon. Sekin selvisi myöhemmin: hänelle kehiteltiin jälkikäteen melkoinen
toimittajan ura”…
[…] Toimittajien koulutusta alettiin johtaa yliopistossa
uusvasemmiston hengessä. Perimmäisenä tavoitteena oli lähettää näin
koulutettuja toimittajia mahdollisuuksien mukaan avainpaikoille varsinkin
sitoutumattomiin ja porvarillisiin tiedotusvälineisiin.(84)
[…] Ruotsinkielisellä puolella Svenska social- och
kommunalhögskolanissa oli sen sijaan Tampereen mallin mukainen, lyhytmuotoinen
journalistitutkinto. Ruotsalaista opinahjoa kutsuttiin radikaalivuosien
kaskuissa ”sosialisti- ja kommunistikouluksi”.(85)
Vastoin aikaisempaa käytäntöä Tampereen
journalistikoulutukseen hankittiin myös tukea ja malleja varsinkin
Neuvostoliitosta, Itä-Saksasta ja muista itäblokin maista. Opetus
”kansainvälistyi” lähinnä siten, että laitoksella alkoivat vierailla tiheään
tahtiin itäblokin tutkijat, tiedotusalan asiantuntijat ja opettajat…
[…] Liikenne idäntiellä kasvoi suorastaan ruuhkaksi.
Ennennäkemätön kiinnostus muuttui molemminpuoliseksi. Tampereen tiedotusopin
edustajat aloittivat tiheän yhteydenpidon edellä mainittujen maiden ja niiden
yliopistojen kanssa. Kiinteät yhteydet solmittiin muun muassa Pravdan toimituskunnan kollegioon
Moskovassa.
Tässä yhteydessä mainittakoon, että myös
toimintakertomuksen 1973-74 mukaan laitoksella kävi edustaja Ruotsista ja
Länsi-Saksasta. Kutsujahan lähti myös länsimaisille tutkijoille, esimerkiksi
vuonna 1976 Münchenin yliopiston professori Horst Holzerille. Laitoksen johtaja
Nordenstreng korosti kuitenkin että joukkotiedotuksen teoriaa tutkinut Holzer
oli Frankfurtin kriittisen koulukunnan perustajien Adornon ja Horkheimerin
oppilas. Näissä merkeissä vierailu- ja opettajakutsuja lähti myös
Yhdysvaltoihin, jossa Nordenstreng oli itse kääntynyt marxilaiseksi. USA:n
yhteiskuntakriittisistä, jopa maolaispainotteisista tutkijoista Tampereella ja
Nordenstrengin omissa tutkimuksissa vaikuttivat varsinkin H. I. Schiller ja
Dallas Smythe.(86)
[…] Lehtimiesten koulutus oli voimakkaasti
vasemmistolaisten käsissä nimenomaan Tampereen yliopistossa. Vaarana oli se,
että tilanne näytti melkoisen pysyvältä. Helsingin
Sanomien toimittajakoulu oli ainoa ”kiertotie”. Joskin sielläkin
kurssilaisten keskuudessa oli voimakkaasti vasemmistolaista suuntausta, vaikka
opetus oli mahdollisimman arvovapaata. Myös Helsingin
Sanomien toimittajakunnassa oli lisääntyvässä määrin erittäin aktiivisia
taistolaisia. Wiio itse ei esimerkiksi saanut lehteen lähettämiään vastineita
julkaistuksi 1980-luvulla.
[…] Yleisradion ”suoritusporras” eli toimituskunta oli
sekin voimakkaasti vasemmistoväritteinen, tosin esimiesporras saattoi olla
toisilla linjoilla. Toimittajat olivat kuitenkin ohjelmanteossa avainasemassa,
he valitsivat tiedot ja haastateltavat sekä usein myös uudet toimittajat
hankkimalla ystäviään freelance-asemaan ja siten etulyöntiasemaan vakansseja
täytettäessä…
[…] Wiion näkemyksen mukaan vasemmistolaisuus oli
muutenkin muotia toimittajakunnan keskuudessa: vaikka itse ei oltaisikaan
sitoutuneita, niin levitettiin vasemmistolaisia ajatuksia ”edistyksellisinä”
tai sitten ei uskallettu asettua ympäristön = työtovereiden painetta vastaan…
[…] Yliopistojen lisäksi kouluihinkin pyrittiin saamaan
viestinnän opetusta vasemmistolaisilla ehdoilla. Kouluissa käytettiin jo
vasemmistolaisesti suunnattuja oppikirjoja ja keväällä 1975 hylättiin
viestinnän oppikirja, joka pyrki olemaan mahdollisimman moniarvoinen…
[…] Vaikka tasapainoa pyrittiin saavuttamaan käyttämällä
talouselämän edustajia haastateltavina, niin toimittajat voivat
toimitusteknisin keinoin saada katsojien mieliin halutun vaikutelman. Näitä
keinoja olivat aihepiirin valinta, teemojen toistaminen ja tuomarin asenteen
ottaminen. Yleisradion arvovallalla sanottiin lopuksi miten asia on (vrt.
aikaisemmin Paasilinnan ja rehtorien kiista).118(87)
Kritiikki tiedotusopin laitosta kohtaan ulottui
1970-luvulla myös [Aamulehden] yleisön osastoon. Vehmaksen linjaan sopi
esimerkiksi erään Tampereella opiskelleen turhautunut purkaus yleisönosastossa
23.2.1979 otsikolla “Tampereen aivopesulaitos”. Teksti edusti jyrkintä linjaa:
Olin vähän aikaa kovin onnellinen
päästyäni Tampereen yliopiston kirjoihin. Ystäväni kyllä varoittelivat siitä,
että päätettyäni joskus opintoni olisin valmis sosialisti. Täytyy myöntää, että
ystäväni olivat enemmän kuin oikeassa: Tampereen yliopisto on oikea kommunismin
pesäpaikka. Toisinajattelevalla tulee olemaan vaikeuksia, joita ei uskoisi enää
nykyajan opiskelijalla olevan. Jos uskaltaa aukaista suunsa enemmistön
mielipidettä vastaan, joutuu suoralta kädeltä ylipuhutuksi. Parempi siis olla
hiljaa, ettei joudu huonoon valoon. On toisinaan vaikeaa pysyä nahoissaan esim.
tiedotusopin luennoilla. En tiedä millaista Helsingin yliopiston vastaava
opetus on, mutta uskon sen eroavan varsin paljon manselaisesta sosialistisen
järjestelmän ihannoinnista. Kurssikirjat on täällä valittu suoraan vasemmalta
laidalta. Ei sentään. Osmo A. Wiion “Viestinnän perusteet” ym. on otettu mukaan
parjattaviksi. Tentissä pärjää suhteellisen vähäisellä tietomäärällä, kun vain
osaa miellyttää tentaattoria oikealla tavalla. Tuntee kylä pettävänsä itseään
yrittäessään vastata “aatteen” mukaisesti. Niin mukava kaupunki kuin Tampere
muuten oinkin, sen yliopisto on mätä. Jos pyrit tänne, voit varautua siihen,
että opetuksen lomassa yritetään jatkuvasti ujuttaa vasemmistolaista
ideologiaa. Piilovaikuttaminen on saanut tehdä tilaa räikeälle propagandalle.196(88)
Tuskin mistään muusta asiasta kirjoitettiin
kansanrintamakaudella 1966-70 niin paljon palstametrejä kuin
uusvasemmistolaisesta radikalismista. Samalla kävi ilmi, että Suomi oli
joutunut suoranaiseen ”informaatiosotaan” idän ja lännen rajamaana (informaatio
= tiedotus, tiedonanto, aines, jolla viestintä operoi). Suomalainen
joukkoviestintä perustui länsimaiseen liberaaliin teoriaan, jonka lähtökohtana
oli yksilön oikeus päättää itse eri kanavista saamiensa tietojen käytöstä. Sen
vastakohtana oli Neuvostoliitossa ja sen satelliiteissa vallinnut marxilainen
teoria, jonka mukaan yhteiskunnan etu oli ratkaiseva. Siinä ”edistyksellinen
luokka” tiesi, mitkä olivat teorian mukaan oikeita tietoja. Joukkoviestinnän
tuli välittää vain tätä yhdenmukaistettua informaatiota massoille. (Viestintä =
informaation siirto järjestelmien ja yksilöiden välillä.) Suomenkin
tiedotustutkimus jakautui 1960-luvun lopulla edellä mainittujen oppien mukaan
lähinnä kahteen koulukuntaan: liberalisteihin ja marxilaisiin.6
[…] Sodan päänäyttämöinä olivat myös Viikkosanomien päätoimittajana 1960-luvulla tunnetun Nortamon
mukaan varsinkin lehdistö ja Yleisradio. Nortamo jakoi vuonna 1976
rintamalohkot viiteen osaan: 1) tieteen ja tutkimuksen, erityisesti
yhteiskuntatieteen ja historian rintamat, 2) lehdistörintama: pyrkimys muuttaa
sanomalehdistön rakenne taloudellisin keinoin muun muassa lehdistötuen avulla,
3) tv:n ja radion ohjelmasisällöt, 4) koululaitos ja oppimateriaalin
tuotantosisällöt sekä 5) taiteen lohko musiikkia myöten.7(89)
Taistelua Yleisradiosta oli käyty 1960-luvulta lähtien.
Päätoimittaja Jussi Talvi kirjoitti 14.10.1971 Uudessa Maailmassa, että radiosota osoitti kuinka suuri
sananvapauden merkitys oli Suomessa. ”Äärivasemmisto on totisesti paljastanut
pyrkimyksensä ja luonteensa. Suvaitsemattominta on ollut juuri sen ääni. Mutta
sehän tiedetään jo toisaallakin”, Talvi sanoi yksilöimättä tarkoittiko hän
maininnallaan ”toisaalla” Neuvostoliittoa vai kotimaisia kommunisteja. Talvi
jatkoi:
Mitä joku nuori tyttö luulee tämän
kansan, maan ja itsenäisyytemme hyötyvän siitä, että hän verisesti loukkaa
sodan helvetin läpikäyneitä ikäluokkia? - -. Maa on demokraattinen ja ohjelma
on syytä jakaa – poliittisesti johdetussa laitoksessa – demokraattisten
voimasuhteiden mukaan - -.
Hyvän esimerkin sanojen tasolla tarjosi
informaatiosodassa myös ”väkivalta”. Länsimainen, siis myös Suomen poliisi ei
palauttanut varsinkaan Yleisradion uutisissa järjestystä voimatoimin, vaan
”käytti väkivaltaa!” Väkivallasta ei uusvasemmistolaisissa piireissä puhuttu, kun
Neuvostoliitto alisti naapurimaita panssarien voimalla ja miehitti koko
Itä-Eurooppaa…
Informaatiosotaan kuuluvassa viestinnässä sovellettiin myös mahdollisimman
suuren tehon saavuttamiseksi niin sanottua kaksivaiheteoriaa (two-step flow of
communication). Käytännössä se merkitsi varsinkin yliopistoelämässä käytettyjä
avainhenkilöitä. Pienryhmiin tai yliopistojen laitoksille nousi
vakaumuksellisia vasemmistolaisia – jo sisällissodan historiasta 1917-18
tuttuja agitaattoreita. Näin voitiin yliopistojen piirissä kaksinkertaistaa
Yleisradion ohjelmien ja vasemmistolehtien muutenkin punainen sanoma.9(90)
Ylioppilaslehden päätoimittajaksi vuonna 1959 valittu
Arvo Salo ja SDP:n ideologi Bo Ahlfors tulkitsivat vuonna 1970 pamfletissaan
”60-luku, silmäilyä sormeilua” päättyneen kymmenluvun tapahtumia… […] –
Porvarilehtiin, varsinkin kulttuuriosastoihin soluttautui vasemmistolaisia
kirjoittajia tosin päätoimittajien ja omistajien pyynnöstä. Saarikosken Nenä
siirrettiin Ylioppilaslehdestä suoraan Uuteen Suomeen. Samassa lehdessä
esiintyivät Mirjam Polkunen, Pekka Tarkka, Risto Hannula ja monet myöhemmät
vielä raisummat radikaalit…
[…] Kirjailija Arvo Salon Ylioppilaslehteen 1960-lvun alussa palkkaama pakinoitsija, nuoren
älymystön keulakuva, runoilija Pentti Saarikoski eli nimimerkki Nenä oli
luopunut kristillisyydestä ja ottanut monien muiden tavoin uskonnokseen
poliittisen utopian, neuvostokommunismin. Saarikoski vihastutti konservatiiveja
boheemisuudellaan, laati Suomelle myöhemmin venäläistämisohjelmankin ja esitti
sokeeraavia ajatuksia Suomen liittämisestä tiiviimmin Neuvostoliittoon…
Pentti Saarikoski, alkoholisoitunut kommunisti
Pertti Hemánus, jota
monet pitävät pelkkänä
kansavihollisena
[…] Saarikoski luki kirkollista Kotimaata, Uutta Suomea, Ilta-Sanomia, Suomen Kuvalehteä, Uutta
Kuvalehteä, Valittuja Paloja ja Suomalaista
Suomea löytääkseen aineistoa teksteihinsä, jotka pilkkasivat kirkkoa,
koulua, kotia ja isänmaata. Uuteen
Suomeen päästyään Saarikoski ylpeili ajaneensa puuhevosensa vihollisen
muurien sisälle Troijan tapaan. Käytännössä Nenä asettui niiden nuorten
puolelle, jotka nousivat talvi- ja jatkosodan käyneitä ja maan sen jälkeen
uudelleen rakentaneita vanhempiaan vastaan…
Nenän kausi jäi Ylioppilaslehdessä
lyhyeksi. Häntä 1962 seurannut toinen legenda, runoilija Pekka Haukinen
alias Johnny Walker käänsi Ylioppilaslehden
pakinoiden suuntaa epäpoliittiseksi, ilotteleviin ylioppilaskuvauksiin ja
1960-luvun riemukkaille seksuaalisen vapauden ja nautiskelun linjoille…(91)
Yleisen kirjallisuuden professori Kauko Kyyrö oli
analysoinut Aamulehdessä 1.12.1969
kansalaissopuun ja yhteiskuntarauhaan liittyviä kysymyksiä sekä
radikaalipiirien toiminnan avaamia näköaloja otsikolla ”Maltillisten on aika
herätä”…
[…] ”Ei ole vuoden 1917 jälkeen esiintynyt niin räikeätä
jumalanpilkkaa kuin nyt 1969, ei ole sellaista isänmaan rienaamista nähty tällä
välillä 52 vuoden aikana - -. Televisiossa on muutamia herroja ja neitejä,
joille on annettu nimenomaiseksi tehtäväksi lyödä kiilaa lasten ja vanhempien
välille. Sieltä olen oppinut, että vanhemmat ovat lasten pahimmat viholliset.
Avioliitto lyödään samoin hajalle ja yritetään korvata ryhmäseksillä ja
pornolla.”…(92)
Suomen sisäisessä kehityksessä on kuitenkin muistettava,
että varsinkin vuodesta 1974 eteenpäin Kekkonen ei enää kyennyt estämään
ulkopolitiikkaan liittynyttä venäläistä strategiaa, joka edisti pitkällä
tähtäimellä Neuvostoliiton etenemistä sisältä päin Suomen yhteiskunnassa. Uusi
sodanjälkeinen sukupolvi johtavine radikaaleineen oli omaksunut kritiikittä
niin sanotun rauhanpolitiikan. Se ei sitä käytännössä ollut, mutta tämän
politiikan epäileminen savuverhoksi johti neuvostovastaiseksi leimaamiseen…
Viestinnän ja samalla toimittajien osuudesta sosialismiin
siirtymisessä käytiin jatkuvaa kiistaa. Repoa seuranneen Erkki Raatikaisen
johtama Yleisradio, jonne oli siirtynyt runsaasti 1960-luvun lopulla ja
1970-luvun alussa taistolaisherätyksen saaneita uusia toimittajia, oli
kiivaimman keskustelun kohteena. Vasemmistolainen käsitemanipulointi oli
siirtynyt peräti ohjelmatoiminnan säännöstöönkin. Taktiset
luokkataistelutavoitteet leimasivat yhä enemmän suomalaista radiotoimintaa
länsimaisten ja kansallisten arvojen mitätöimisen muodossa.
Hufvudstadsbladet teki 9.4.1974 ruotsinkielisellä
puolella radiokeskustelun avauksen valtioneuvos K. A. Fagerholmin
kirjoituksella ”Ovatko radiotoimittajat kaikkivaltiaita”. Siinä Fagerholm
julisti, että holhousmentaliteetti rehotti radiossa ja ”tämä sävyisä kansa
tyytyi kaikkeen”:
On merkillistä, kuinka holhousmentaliteetti kukoistaa
tässä maassa. Toimittajat määräävät, mitä me saamme kuunnella ja katsella.
Meidän mielipiteitämme ei kukaan kysy. Mutta mehän maksamme lupamaksut.
Toimittajat ovat meidän palveluksessamme. Eikö meidän katsojien pitäisi tuomita
se pöty, jota toimittajat niin usein meille tarjoavat? Ohjelmaneuvoston pitäisi
ehdottomasti puuttua asiaan.
”Ymmärrän kyllä, että toimittajat ovat happamia ja
irvisuisia”, Fagerholm sanoi ja ihmetteli kuinka paljon Suomen yleisradiossa
oli keskusteluohjelmia. Katsojat halusivat Fagerholmin mielestä mieluummin
viihdettä, esimerkiksi villin lännen- ja dekkarifilmejä, kuin kuunnella tv-toimittajien
lempiohjelmia: keskusteluja.
Tokko missään maailmassa on tv:tä,
joka tarjoaa sellaisen määrän keskusteluja kuin meillä. Tottakai ymmärrän, että
keskustelut vaativat hyvin vähän toimittajien työtä, ja minun onkin vaikea
uskoa, että he ovat ylirasitettuja.
Fagerholm jatkoi:
Radion ja tv:n ohjelma-osastoilla on
– älkää pyörtykö – tuhatkolmesataa vakinaista työntekijää. Ja uusia tulee
jatkuvasti. Eikö ole edesvastuutonta totuttaa nuoria ihmisiä niin miellyttävään
olemiseen? Toimittajat haluavat nyt ulkomaiset filmisarjat pois Yleisradiosta
saadakseen tilaa kotona tehdyille ohjelmille. Suojelkoon kaikki korkeat voimat
meitä sellaiselta valtio-onnettomuudelta.
Fagerholm huomautti, että toimittajat lisäksi esiintyivät
usein julkean hävyttömästi ja ylimielisesti. Fagerholmin isku osui arkaan
kohtaan. Varsinkin sosialismin lopulliseen voittoon uskovat olivat
kumouksellisten tapaan ylimielisiä. Siitä tuota aikaa eläneillä on kokemuksia.
Osa journalisteista katsoi lisäksi kuuluvansa eri tason opettajien tavoin ”V.
I. Leninin sotureina” merkittävään eliittiin, ”kommunismin tiedostavaan
etujoukkoon”, massojen ohjailijoihin, kuten aiemmin on jo käynyt ilmi.98
Kyseisen keskustelun perusteella Arvo Tuominen kuitenkin
huomautti kirjassaan Tarvitaanko Suomessa
vallankumousta?, että nyt oli täysin aiheellista kysyä:
Kenen asialla olet Yleisradio?
Oletko Suomen kansan asialla vai jonkun vieraan asialla. Toimitko demokratian
pohjalle rakentuvan suomalaisen yhteiskunnan puolustamiseksi, sen edelleen
rakentamiseksi vaiko sen heikentämiseksi ja tuhoamiseksi? On todella
aiheellista kysyä missä määrin Yleisradio tietoisesti tai tiedottomasti toimii
niiden ryhmien hyväksi, jotka avoimesti julistavat, että maamme nykyinen
kansanvaltainen yhteiskuntajärjestelmä on vallankaappauksen avulla kumottava ja
komento muutettava yhden puolueen tai jonkin pienen ryhmän diktatuuriksi.
Suomen kansan on myös kysyttävä
itseltään onko se todellakin niin välinpitämätön ja kiltti että antaa
omistamansa ja itselleen kuuluvan mahtavan joukkotiedotusvälineen toimitukseen
pesiytyneen nuorisojoukon itsevaltiaina määrätä kuinka tätä tiedotusvälinettä
käytetään - -. Minne onkaan unohtunut se demokratian itsepuolustus, josta
Tasavallan presidentti Urho Kekkonen puhuu kirjassaan Demokratian itsepuolustus?100
Yleisradion vasemmistolaisuutta korosti myös radion
sisäinen koulutustoiminta. Yleisradion opiston henki oli varsinkin
1960-70-luvuilla ajan tapaan kovin punaista. Opettajien valinnasta Ylen
opistoon kulki monia kertomuksia. Niiden mukaan virantäytöissä ainoana
ongelmana saattoi olla, valittaisiinko Ylen opetustehtäviin SKP:n enemmistön
vai vähemmistöön kuulunut ehdokas.(93)
Tässä yhteydessä on kiinnostavaa havaita, että SKP:n
taktiikkaan kuului Suojelupoliisin 1973 tekemien havaintojen mukaan radio ja
tv-ohjelmien käyttäminen vasemmiston päämäärien edistämiseen. Radion ja
television luotettavia vasemmistotoimittajia kehotettiin nimenomaan suorissa
ajankohtais- ja uutislähetyksissä ”ampumaan lonkalta” esille asioita, joita
voitiin hyödyntää vasemmistolaisessa manipuloinnissa…
Tämän kirjan kirjoittajalla on käytännön kokemus Sanoma
Osakeyhtiössä radioon kohdistuneesta epäluottamuksesta jo vuodelta 1966.
Kirjoitin tuona vasemmistoradikalismin nousun aikana 21.9.1966 Ilta-Sanomien yliöartikkelissa ”onko
Suomi saareke?”, että nuoriso on itäblokissa kulkemassa päinvastaiseen suuntaan
kuin kansanrintamahallitukseen juuri siirtyneessä Suomessa, jonka nuorison
keskuudessa ”riehui äärivasemmistolainen kulkutauti”…
Kun kyseinen kirjoitus julkaistiin, Yleisradio otti heti
yhteyden Ilta-Sanomiin ja pyysi
allekirjoittanutta radioon väittelemään artikkelin pohjalta asiasta. Tällöin
esimieheni päättivät, että radioon ei kannata mennä. Esteenä pidettiin muun
muassa sitä, että keskustelu voidaan toimittaa ja leikata
tarkoituksenmukaisesti siten, että siitä syntyy vain vahinkoa niin
kirjoittajalle kuin Ilta-Sanomillekin.103(94)
Tiedotusvälineiden johtaville paikoille alkoi nousta
lisää naisia, kun lähestyttiin nykyhetkeä. Päätoimittajatasolla naisia on
edelleen vähän, mutta sitäkin vaikuttavimmilla paikoilla. Esimerkiksi Helsingin Sanomien kolmesta
päätoimittajasta kaksi on naisia: aikaisemmin vasemmistoradikaalina tunnettu
Reetta Meriläinen ja Tampereelta maisteriksi valmistunut Heleena Savela…
Jo varhain 1970-luvulla länsimaisen demokratian
halventamisesta irtisanoutunut professori Yrjö Ahmavaara kirjoitti vuonna 1987
ilmestyneessä teoksessaan Esseitä tästä
ajasta, että marxilaisuuden virheellinen tulkinta ja maallinen uskonnon
kipeä tarve juoksuttivat länsimaisen älymystön terävintä kärkeä poliittisilla
pyhiinvaellusmatkoilla. Ensin niitä tehtiin Stalinin Neuvostoliitossa ja sitten
mentiin oikeata sosialismia etsien turhauttavalle kierrokselle läpi kolmannen
maailman totalitaaristen järjestelmien. Harharetket pimensivät myös Suomen
joukkotiedotusta.
Joukkotiedotus oli yhä, 1980-luvun puolivälissä, sillä
pyhiinvaelluksella marxilaisesta vallankumouksesta toiseen, joka jäi kesken
älymystön korkeimmalta huipulta, väitti Ahmavaara. Mitä tulee uutisten
totuuteen, niin objektiivisen joukkotiedotuksen perinteitä kunnioittava,
joskaan ei aina noudattava BBC, erityisesti sen ”World Service” oli Ahmavaaran
mukaan epäilemättä paremmasta päästä. Samoin, ”hiukan yllättäen”,
propagandistiseksi leimattu ”Voice of America”, jonka propaganda on erotettu
uutisvälityksestä. Samaa ei voinut sanoa Suomen Yleisradiosta, joka yhä pyrki
ilmeisen tietoisesti kytkemään ”politrukkiensa tulkinnat varsinaisiin uutisiin,
antamaan heti niille poliittisesti ’oikean’ tulkinnan”…
[…] Vääristymä ei tosin ollut länsimaissa enää sitä
suuruusluokkaa, jota se oli uusmarxilaisen herätyksen vuosina. Ahmavaaran mukaan kuitenkaan koskaan aiemmin
niin pieni piiri ei ole voinut harjoittaa niin yksisuuntaista tiedotusta niin
suurille joukoille.211…
Suomalainen lukeneisto oli samalla eristynyt
länsimaisesta sivistyneistöstä ja sen ajattelusta. Esimerkiksi Ranskan
poliittisesta kulttuurista lukeneisto näytti tuntevan vain marxilaisen osan…
Kenelläpä Yleisradion tai monien lehtien nykyisistä
toimittajista ei olisi taistolaistaustaa, ainakin joltakin ajalta, ja ellei
ole, niin ei sen puute juuri näy Yhdysvaltoja koskevissa selityksissä,
Ahmavaara totesi…(95)
Vasemmistoradikalismi sai 1980-luvulla jatkoa varsinkin
vihreän aatteen ja naisliikkeen muodossa. Ne tekivät läpimurtoja niin
yliopistojen kuin mediankin tasolla. Lisäksi tamperelaisen tiedotusopin
koulukunta levisi laajasti 1990-luvulta lähtien alan opetusta ja tutkimusta
harjoittaviin yliopistoihin niin sanottuna ”viestinnän verkostona” ja jatkoi
tällä tasolla työtään…(96)
Pertti Hemánus, jota
monet pitävät pelkkänä
kansavihollisena
27 Himanen, Teikari ja Hemánus, 1985, Teoksessa 60 vuotta
toimittajakoulutusta, toim. K. Nordenstreng.
11 Teikari, Suomen Lehdistö 5/1996.
118 Mikko Juvan muistio korkeakoulu- ja tiedepolitiikasta, 20.1.1976, Evan arkisto, Kansallisarkisto.
196 Aamulehti , yleisön osasto 23.2.1979
6 Wiio, Kanava 5/1975, Kuutti-Puro, Mediasanasto, 1998.
7 Nortamo, HS, 4.2., 6.2. ja 8.2., 1976.
9 Uusi Suomi, Kullervo Rainio, 25.10.70 ja pääkirjoitus, 26.10.1970.
98 Tuominen, emt. 155-168.
100 Tuominen, emt. 167-168.
103 Salminen, Ilta-Sanomat 21.9.1966.
211 Ahmavaara, Esseitä tästä ajasta, 1987.
11 Teikari, Suomen Lehdistö 5/1996.
118 Mikko Juvan muistio korkeakoulu- ja tiedepolitiikasta, 20.1.1976, Evan arkisto, Kansallisarkisto.
196 Aamulehti , yleisön osasto 23.2.1979
6 Wiio, Kanava 5/1975, Kuutti-Puro, Mediasanasto, 1998.
7 Nortamo, HS, 4.2., 6.2. ja 8.2., 1976.
9 Uusi Suomi, Kullervo Rainio, 25.10.70 ja pääkirjoitus, 26.10.1970.
98 Tuominen, emt. 155-168.
100 Tuominen, emt. 167-168.
103 Salminen, Ilta-Sanomat 21.9.1966.
211 Ahmavaara, Esseitä tästä ajasta, 1987.
Yliopistot haltuun
Breshears:
Toisen maailmansodan jälkeen Horkheimer ja Adorno palasivat Saksaan ja
perustivat Yhteiskuntatutkimuksen instituutin uudelleen Frankfurtissa.
Seuraavien vuosien aikana noin 50 tutkijaa, jotka olivat olleet tekemisissä
Instituutin kanssa, saivat opetusvirat amerikkalaisissa yliopistoissa. Näistä
Herbert Marcusesta tuli kaikkein huomattavin. Opetuksensa ja kirjoitustensa
kautta hänestä tuli avainlinkki Frankfurtin koulukunnan uusmarxilaisten ja
1960-luvun amerikkalaisen Uusi vasemmisto -liikkeen välillä...
[...] Läpi 1960-luvun, Vietnamin sodan kiihtyessä, monet amerikkalaiset
yliopistoista valmistuneet ilmoittautuivat maisterinkoulutuksiin toiveissaan
välttää näin kutsunnat, ja joistakin kaikkein radikaaleimmista tuli lopulta
tohtoreita aikomuksenaan muuttaa Amerikan yhteiskuntaa koulutusjärjestelmän
kautta. (Kaikista amerikkalaisten yliopistojen vuosien 1860-1970 välillä
myöntämistä filosofian tohtorin arvoista puolet myönnettiin 1960-luvulla).
1970-luvun puoliväliin ja viimeisiin vuosiin mennessä monet näistä
entisistä opiskelijaradikaaleista liikkuivat asemiin nuorempina
opettajakunnanjäseninä ja hallinnoijina, ja 1980-luvun alkuun mennessä he
olivat linnoittautuneet lujiin asemiin useimmissa Amerikan yliopistoissa ja
saamassa virassapysymisoikeuksia. Asteittain humanistisista opettajakunnista
tuli radikaalimpia uusmarxilaisten korvatessa vanhempia eläkkeelle jääviä New
Deal -liberaaleja ja ajan myötä monilla laitoksilla voitti jäykkä
vasemmistolainen ideologia. Kuten Martin Jay on kirjoittanut, “[..,] ei voida
epäillä, etteikö kriittinen teoria olisi saavuttanut odottamattoman turvattua –
ehkäpä ironisesti jopa kanonista – statusta keskeisenä teoreettisena impulssina
tämän päivän akateemisessa elämässä.”97(98) (Lähdeviitteet suomentajan lisäämiä)
David Horowitz, yhdysvaltalainen
uuskonservatiivi-kirjoittaja ja FrontPage Magazine -verkkolehden
päätoimittaja oli läsnä yliopistokampusten poliittisen korrektiuden synnyssä:
No, olin radikaali 60-luvulla. Olin marxilainen ja tiedätkö, kavereitani
olivat ihmiset kuten Tom Hayden. Olin päätoimittajana vasemmiston tuon ajan
suurimmassa aikakauslehdessä The Ramparts. Mutta Frankfurtin koulukunta
oli tärkeä marxismille, koska he eivät enää oikeastaan uskoneet tulevaisuuteen.
He uskoivat vain tuhoamiseen. Kapitalismin tuhoamiseen, tiedätkö, “porvarilisen
demokratian” tuhoamiseen, siksi me olisimme sitä kutsuneet. Ja jos katsot tämän
päivän kampuksia, sellainen nihilismi on todellisuudessa hallitseva teema. Siis
hyökkääminen Amerikkaa vastaan.99
Marcuse keksi fraasin “Make love,
not war”100 ja hänen
vaatimukseensa seksuaalisesta vapautuksesta viitattiin joskus inspiraationa
suosituille 1960-luvun sloganeille, kuten “Do your own thing” ja “If it feels
good, do it”. Sellainen oli hänen vaikutusvaltansa niin Amerikassa kuin
Euroopassakin, että Ranskan opiskelijalevottomuuksien aikana toukokuussa 1968
aktivistit kantoivat kylttejä, joissa luki “Marx, Mao ja Marcuse”.
Martin Jay:
Ja sitten 1960-luvulla heidät
löysivät uudelleen opiskelijat, jotka katsoivat menneisyyteen heidän tekemäänsä
työtä, ja löysivät uudelleen lähteen ei-perinteiselle, ei-kommunistiselle
marxismille, jonka he havaitsivat inspiraatioksi 1960-luvun
opiskelijaliikkeelle. Hänestä tuli eräänlainen julkkis. Pariisissa oli
banderolleja ”Marx, Mao ja Marcuse”…101
Breshears:
Ajoittain Frankfurtin koulukunta itsekin on joutunut oman radikaalin
ideologiansa uhriksi. Alkuvuodesta 1969 Frankfurtin yliopisto jouduttiin
sulkemaan tilapäisesti kun opiskelijamielenosoittajat julistivat lakon ja
valtasivat useamman yliopiston rakennuksista. Kun opiskelijat tulivat
valtaamaan Frankfurtin koulukunnan tiloja, Instituutin johtajat Ludwig von
Friedeburg ja Theodor Adorno vastasivat samalla lailla kuin halveksittavat
porvarilliset hallinnoijat olivat tehneet muualla Euroopassa ja Amerikassa: he
kutsuivat poliisin karkottamaan barbaarit. Sitten muutama kuukausi myöhemmin
naismielenosoittajat ryntäsivät luokkahuoneeseen, jossa Adorno oli
luennoimassa, ja järjestivät symbolisen protestin, paljastaen rintansa ja
raivoten seksistisestä sorrosta. Adornoa tämä ei huvittanut eikä ilahduttanut,
vaan hän joutui pienen hetken saman törkeyden, häirinnän ja katuteatterin (tai
tässä tapauksessa lavateatterin) uhriksi, mitä uusmarxilaiset ovat
sponsoroineet ja kannustaneet vuosikymmeniä.102 (Lähdeviitteet suomentajan lisäämiä)
Esko Salminen
kirjassaan Viestinnällä vallankumoukseen
(lainauksen lähteet sen alla):
Länsimaisen vasemmistoradikalismin kehto oli
Yhdysvalloissa. Sanottiin, että USA:sta lähti niin hyvä kuin pahakin.
Ylioppilasvallankumouksen väkivaltainen julkisivu näyttäytyi ensimmäisen kerran
vuonna 1964 Berkeleyn kampuksella kapinan muodossa. Naisliike aktivoitui sekin
Yhdysvalloissa 1960-luvulla, samoin värillisten kapina, niin sanottu ”musta
valta”. Yhdysvalloista kumousaatteet levisivät eri muodoissa Länsi-Saksan,
Ranskan, Italian ja Englannin kautta Pohjoismaiden yliopistokampuksille…
Merkittävin ero Suomen ja muun Länsi-Euroopan kapinoinnin välillä oli
siinä, että muualla kuin Suomessa ei syntynyt laajaa Neuvostoliiton ja
Itä-Saksan eli Saksan Demokraattisen Tasavallan palvontaa. Maolaisia ryhmiä oli
kyllä Länsi-Euroopassa...(103)
Vuodesta toiseen jatkunut vallankumouksen saarnaaminen
alkoi 1970-luvulle tultaessa ärsyttää jo vasemmistolaisiakin. Päivän Sanomien päätoimittajana
1950-luvun lopussa tunnettu kirjailija Matti Kurjensaari kirjoitti
päiväkirjaansa 12.3.1971 tulleensa epätoivoiseksi, kun maassa jossa elintaso
oli maailman korkeimpia, jatkuvasti yllytettiin työväkeä lakkoihin…
Kurjensaari purki myöhemmin sydäntään turhista
ylioppilaskapinoista myös tasavallan presidentti Urho Kekkoselle yhteisillä
kävelylenkeillä Seurasaaressa. Kurjensaaren mukaan ”uskonvimmaiset kommunistit
terrorisoivat Suomessa ympäristöään, heillä oli taipumus omaksua besserwisserin
asenne”. Kirjailijan mielestä nyt oli liian helppoa olla vasemmistoradikaali,
yhteiskunta suorastaan palkitsi siitä viroilla ja nousujohteisella uralla.
1930-luvulla vasemman laidan radikalismi vaaransi hengen, Kurjensaari valitti.5
(104)
TV-sukupolven kapina
Yliopistojen rauhaa järkytti Länsi-Euroopassa ja
Yhdysvalloissa 1960-luvun lopulla ylioppilasvallankumous. Kapina järjestäytyi
kaikkialla suoranaiseksi liikkeeksi, ja sen alkuna pidetään aiemmin mainittuja
Berkeleyn levottomuuksia. Kapina oli kiihkeimpinä vuosinaan nimenomaan
opiskelijaliike, vaikka sitä jossakin määrin, esimerkiksi Suomessa, tuki
työväestön lakkoilu. Kapinan voimaa lisäsivät Suomen perinteisesti vahvat
ylioppilasjärjestöt ja -lehdet, Helsingissä Ylioppilaslehti
ja Tampereella Aviisi.
Kapina suuntautui kehittyneiden teollisuusmaiden
markkinatalousideologiaa ja valtarakenteita vastaan. Uusvasemmisto nojautui
ensin Frankfurtin koulukunnan filosofien ajatuksiin Herbert Marcuseen ja Jürgen
Habermasiin. Suomessa suunnannäyttäjäksi nostettiin myös englantilainen vapaan
kasvatuksen apostoli A. S. Neil.
Suomessakin kulttuuriliberalismi muuttui ensin
kulttuuriradikalismiksi ja vuonna 1968 antiautoritaarisuudeksi. Professori
Antti Eskolan mukaan tarvittiin ennen muuta vallassaolijoista piittaamatonta
anarkiaa. Normeja oli koko ajan rikottava. Eskola ihaili Ranskan, Saksan ja
muiden Euroopan maiden levottomuuksia teoksessaan Suomi sulo Pohjola. Tätä ajanjaksoa on kutsuttu ”rähinäkaudeksi”.
Moraalisten perusarvojen ja suomalaisen
historiakäsityksen pilkkaamisen jälkeen nuorison protesti löysi yhtenäisen
ideologian ja ohjelman marxismista. Se oli Suomessakin selkeä protesti
porvarillisia arvoja vastaan. Nuorisoradikaalit kävelivät vanhoilliselta
tuntuvan sosiaalidemokratian yli. Jälkimmäiset menettivät otteensa nuorisosta,
joka alkoi liittyä sankoin joukoin SKDL:ään.31(105)
Tämä nuoriso nousi tiedotusvälineiden, varsinkin
Yleisradion ja ylioppilaslehtien, vauhdittamana näyttävään kapinaan omaa
hyvinvointiaan rakentavaa suomalaista yhteiskuntaa vastaan. Osin radikalismin
aatteellisena perustana oli yleinen ideaali – vaadittiin tasa-arvoa,
demokratiaa ja osallistumista. Varsin pian merkittävä osa kapinallisista
kuitenkin solui tai loikkasi ”yleisvasemmiston” riveihin marxilaiseen leiriin,
koska Karl Marx antoi tapahtumille yksinkertaisen maailmanselityksen. Sitä
vahvat tiedotusvälineet, kuten televisio, hehkuttivat uudella tavalla…
[…] Monen motiivina oli lisäksi puhdas opportunismi,
laskelmointi nopeasta ja varmasta yhteiskunnallisesta noususta…
Neuvostoliittoa ihailevat ja muutkin vasemmistoradikaalit
tähtäsivät kumoukseen monilla tasoilla: esimerkkeinä tiedotusvälineiden
omistus, yhteiskuntajärjestelmä, yliopistot, seksuaalisuus, kirkko ja uskonto.
1960-luvun radikalismi muutti pysyvästi henkisen ilmaston muun muassa
seksuaalisuuden, alkoholin käyttötapojen, kansainvälisyyden ja sukupuolten
tasa-arvon näkökulmasta.(106)
Erityisen kielteiset vaikutukset koko taistelulla oli
korkeakoulujen ja elinkeinoelämän suhteisiin. Jyrkimmät vastakohdat itse
taistelussa vallitsivat Helsingin ja Tampereen yliopistojen
yhteiskuntatieteellisissä tiedekunnissa, missä marxilaisten kannatus oli
opiskelijoiden keskuudessa vahvinta – Tampereella myös opettajakunnan kannatus
oli vahvaa. Kapinointi oli Sosialistisen opiskelijaliitoon [sic] SOL:n suuri
voimannäyte. Vihjeen siitä mihin SOL olisi valtaansa käyttänyt antaa syksyllä
1974 julkaistu niin sanottu ”Musta Kirja. Todistusaineisto imperialismin ja
äärioikeiston vaikutuksesta Suomen korkeakouluopetuksessa”. Tavoitteena oli
”kapitalististen” oppikirjojen sensurointi neuvostovastaisina ja poisto
yliopistoista marxilaisin perustein.
[…] Ei ihme, että myöhempi vihreä poliitikko ja
puoluejohtaja Satu Hassi on todennut: ”Luojan lykky, ettei meillä silloin ollut
oikeasti valtaa.”40(107)
5 Kurjensaari, 1973, esim. 50-62.
31 Eskola, Suomen tieteen historia IV, 2002, 287-316.
40 Eskola, Suomen tieteen historia IV, 317.
31 Eskola, Suomen tieteen historia IV, 2002, 287-316.
40 Eskola, Suomen tieteen historia IV, 317.
Uusi proletariaatti ja poliittinen korrektius
poliittisesti korrekti
adj. lyh. PC
1. Tukee laajaa sosiaalista, poliittista ja koulutuksellista muutosta,
erityisesti historiallisten vääryyksien korjaamiseksi sellaisissa asioissa kuin
rotu, luokka, sukupuoli ja seksuaalinen suuntautuminen.
2. Ollaan ylettömän huolehtivaisia vähemmistöistä, usein muiden asioiden kustannuksella.
-The American Heritage® Dictionary of
the English Language108
Viimein 1960-luvulla löytyi tuo uusi proletariaatti, kun Marcuse vastasi Horkheimerin 1930-luvun alussa esittämään kysymykseen siitä, kuka voisi korvat työväenluokan vallankumouksen toimijana.
David Horowitz:
Eli sinun piti löytää uusi kannattajakunta, olivatpa ne sitten opiskelijoita tai mustia tai naisia tai homoja tai mitä ikinä lienevätkään, ja Marcusella oli joustava marxismi, joka sopi tähän.109
Martin Jay vahvistaa Frankfurtin koulukunnan roolin niiden uhriryhmien luomisessa, jotka muodostavat poliittisesti korrektin koalition:
Mutta työväenluokka ei esittänyt sitä hegemonista roolia, jota perinteinen marxismi oli odottanut siltä; joten opiskelijat, mustat, muut vähemmistöryhmät, naiset ja niin edelleen olivat, he toivoivat, ainakin kykeneviä liittymään yhteen.110Perinteinen taloudellinen marxistinen teoria voidaan yksinkertaistetusti selittää näkökulmaksi, jonka mukaan kapitalismi luo yhteiskunnan, jossa valtasuhde yläluokan ja työväenluokan välillä on epätasapainossa, mikä puolestaan luo yhteiskunnallisia ongelmia.
Kulttuurimarxismi taas on ideologia, joka perustuu marxilaiselle
analyysille valtasuhteista. Se ottaa tuon perinteisen taloudellisen marxismin
näkemyksen valtasuhteista ja soveltaa sitä länsimaiseen yhteiskuntaan ja
seuraaville alueille:
- Sukupuoli (mies/nainen)
- Perhe (ydinperhe/vaihtoehtoperhe)
- Seksuaalinen suuntautuminen (heteroseksuaali/homo)
- Rotu (valkoinen/ei-valkoinen)
- Kulttuuri (eurooppalaiset/ei-eurooppalaiset,
suomalaiset/ei-suomalaiset, länsimaiset/ei-länsimaiset jne.)
- Uskonto (kristinusko/ateismi)
Kaikkein sorretuin ihminen tämän näkemyksen mukaan olisi negroidi,
muslimi, homoseksuaali nainen, jolla olisi jokin vaikea vamma. Kaikkein
etuoikeutetuin ihminen taas olisi valkoinen, heteroseksuaali, kristitty mies.
Kulttuurimarxilainen menee niinkin pitkälle, että rankaisee jälkimmäistä
tämän etuoikeudesta ja lähtee sitten leimaamaan tätä oletusarvoisesti
sortajaksi, huolimatta tämän yksilöllisistä aiemmista ja tulevista toimista
sekä toiveista.
Taloudellinen marxismi - yliyksinkertaistettuna - näkee valtasuhteet ja
sitten pyrkii ottamaan rahan niiltä, joilla sitä on, ja antamaan niille, joilla
ei ole, uudelleenjakaakseen vaurautta.
Kulttuurimarxismi - yliyksinkertaistettuna - näkee valtasuhteet ja
sitten pyrkii ottamaan yhteiskunnallisen vallan niiltä, joilla sitä on ja
antamaan niille, joilla sitä ei ole, uudelleenjakaakseen yhteiskunnallista
valtaa.
Lopputuloksena on siis yhteiskunta, joka kohottaa ei-valkoisia,
homoseksuaaleja, ja naisia vahvoina ja hyvinä samalla kun rankaisee valkoisia,
heteroseksuaaleja miehiä heikkoina, tylsinä ja pahoina.
Kulttuurimarxismi käyttää kriittistä teoriaa haastaakseen perinteiset
länsimaiset normit ja muuttaakseen kulttuuria hyödyttääkseen
"sorrettuja" ryhmiä. Toisena työkaluna tässä on poliittinen
korrektius, joka tekee normien haastamisesta poliittisesti korrektia ja joka
palkitsee sorrettujen ryhmien voimakkaasta kannattamisesta samalla kun
demonisoi tai patologisoi ihmisiä, jotka vastustavat länsimaisten normien ja
kulttuurin haastamista.
Valkoisten, heteroseksuaalien, kristittyjen suomalaisten ydinperheissä elävien miesten kritisoiminen liian tylsäksi ja liian syrjiväksi ryhmäksi on yleistä kulttuurimarxilaisessa vasemmistossa ja kaikissa piireissä, jotka ovat saaneet siltä vaikutteita.
William S. Lind, yhdysvaltalainen sotilasasiantuntija ja konservatiivinen poliittinen kommentaattori:
William S. Lind, yhdysvaltalainen sotilasasiantuntija ja konservatiivinen poliittinen kommentaattori:
Jos katsomme sitä analyyttisesti, jos katsomme sitä historiallisesti, saamme nopeasti selville juuri mitä se on. Poliittinen korrektius on kulttuurimarxismia. Se on marxismia käännettynä taloudellisista kulttuurilisiin termeihin. Se on pyrkimys, joka juontaa – ei 1960-luvulta ja hipeistä ja rauhanliikkeestä – vaan ensimmäisestä maailmansodasta. Jos vertaamme poliittisen korrektiuden perus-opinkappaleita klassisen marxismin kanssa, samankaltaisuudet ovat hyvin ilmeisiä.
Ensinnäkin, molemmat ovat totalitaristisia ideologioita. Poliittisen korrektiuden totalitaristinen luonne ei paljastu missään niin selvästi kuin yliopistokampuksilla, joista monet ovat tässä vaiheessa pieniä muratinpeittämiä Pohjois-Koreoita, joilla opiskelija tai opettajakunnan jäsen, joka uskaltaa ylittää sukupuolifeministin tai homojen oikeus-aktivistin asettamat rajat, tai paikallisen mustien tai hispanisten ryhmän, tai minkä tahansa muun pyhimyksiksi julistetuista ”uhri”-ryhmistä, joiden ympärillä PK pyörii, löytää pian itsensä oikeudellisista ongelmista. Yliopiston pienen oikeusjärjestelmän sisällä he kohtaavat muodollisia syytteitä – jotkut salaisia oikeudenkäyntejä – ja rangaistuksen. Tuo on pieni silmäys siihen tulevaisuuteen, jota poliittinen korrektius aikoo maalle kokonaisuutena.
Todellakin, kaikki ideologiat ovat totalitaristisia, koska ideologian perusolemus (huomauttaisin, että konservatismi oikein ymmärrettynä ei ole ideologia) on ottaa jokin filosofia ja sanoa, että tämän filosofian mukaan joidenkin asioiden täytyy olla tosia – kuten että koko kulttuurimme historia on naisten sortamisen historiaa. Koska todellisuus on tämän kanssa ristiriidassa, todellisuus täytyy kieltää. Täytyy tulla kielletyksi tunnustaa historiamme todellisuus. Ihmiset täytyy pakottaa elämään valheessa, ja koska ihmiset luontaisesti ovat vastahakoisia elämään valheessa, he luontaiset käyttävät korviaan ja silmiään katsomaan ja sanovat, “Hei, odotapas hetki. Tämä ei ole totta. Voin nähdä, että se ei ole totta”. Valtion voima täytyy laittaa valheessa elämisen vaatimuksen taakse. Siksi ideologia poikkeuksetta luo totalitaristisen valtion.
Toiseksi, poliittisen korrektiuden kulttuurimarxismilla, kuten taloudellisella marxismillakin, on yhden tekijän historianselitys. Taloudellinen marxismi sanoo, että kaiken historian määrittää tuotantovälineiden omistus. Kulttuurimarxismi – tai poliittinen korrektius – sanoo, että kaiken historian määrittää valta; millä rodun, sukupuolen jne. määrittelemillä ryhmillä on valta mistä muista ryhmistä. Millään muulla ei ole väliä. Kaikki kirjallisuus on todellakin siitä. Kaikessa menneisyydessä on kyse tuosta yhdestä asiasta.
Kolmanneksi, aivan kuten klassisessa taloudellisessa marxismissa tietyt ryhmät, ts. työläiset ja talonpojat, ovat a priori hyviä ja toiset ryhmät, ts. porvaristo ja pääomanomistajat ovat pahoja, poliittisen korrektiuden kulttuurimarxismissa tietyt ryhmät ovat hyviä – feministinaiset (vain feministiset naiset, ei-feministisiä naisia ei katsota olevan olemassa), mustat, hispaanot, homoseksuaalit. Nämä ryhmät määritellään “uhreiksi” ja näin ollen ne ovat automaattisesti hyviä huolimatta siitä, mitä mitkään niistä tekevät. Samaan tapaan valkoiset miehet määritellään automaattisesti pahoiksi, ja näin ollen heistä tulee sama kuin porvaristo taloudellisessa marxismissa.
Neljänneksi, niin taloudellinen kuin kulttuurillinenkin marxismi nojaa pakkolunastukseen. Kun klassiset marxilaiset, kommunistit, ottivat vallan maassa kuten Venäjällä, he pakkolunastivat porvaristolta, he veivät näiden omaisuuden. Samalla lailla, kun kulttuurimarxilaiset ottavat vallan yliopistokampuksella, he pakkolunastavat sellaisten asioiden kautta kuten opiskelupaikkakiintiöt. Kun valkoiselta akateemiset pääsyvaatimukset täyttävältä opiskelijalta kielletään opiskelupaikka yliopistoon mustan tai hispaanon hyväksi, joka ei ole yhtä pätevä, valkoista opiskelijaa pakkolunastetaan. Ja todellakin, Affirmative action* koko yhteiskunnassamme tänä päivänä, on pakkolunastusjärjestelmä. Valkoisten omistamat yritykset eivät saa sopimusta, koska sopimus on varattu yritykselle, jonka omistaa, sanotaan vaikka hispaanot tai naiset. Joten pakkolunastus on periaatteessa työkalu molemmille marxismin muodoille.
Ja lopulta, molemmilla on analyysimetodi, joka antaa automaattisesti halutut vastaukset. Klassiselle marxilaiselle se on marxistinen kansantaloustiede. Kulttuurimarxilaiselle se on dekonstruktio. Dekonstruktio käytännössä ottaa minkä tahansa tekstin, poistaa siitä kaiken merkityksen ja laittaa siihen sitten haluamansa uuden merkityksen. Niinpä huomaamme, että kaikessa Shakespearessa on kyse naisten sorrosta, tai Raamatussa on todellisuudessa kyse rodusta ja sukupuolesta. Kaikki nämä tekstit ovat heille yhtä käyttökelpoisia, mikä todistaa, että “kaikessa historiassa on kyse siitä, millä ryhmillä on valta mistä toisista ryhmistä”. Niinpä meille vanhasta Neuvostoliitosta tutun klassisen marxismin samankaltaisuudet tänä päivänä poliittisena korrektiutena tuntemamme kulttuurimarxismin kanssa ovat ilmeisiä.111
* Suomessa Helsingin kaupunki lanseerasi työhönottopolitiikassaan samaa käytäntöä tarkoittavan termin “positiivinen syrjintä”; pääkaupunkiseudun Metro-lehti taas käytti samasta asiasta nimitystä ”ohituskaista työelämään”, suom. huom.
Kulttuurimarxismi kannattaa erilaisten mielipiteiden ja arvojen suvaitsemista, jos ne vain poikkeavat länsimaiden aiemmista perinteisistä kulttuurinormeista. On huvittavaa, kuinka voi usein huomata kulttuurimarxilaisten argumentoivan suvaitsevaisuuden puolesta puolustamalla suvaitsemattomuutta. Tämä johtuu siitä, että suvaitsemattomuus sopii oikein hyvin, kunhan se on ei-länsimaista ja ei-valkoista. Esimerkki tästä on se, kuinka vahva vastenmielisyys homoseksuaalisuutta ja feminismiä kohtaan sallitaan maahanmuuttajaryhmille, kuten esimerkiksi muslimeille, joiden kohdalla tehdään näin poikkeus välttämättömänä uhrina moninaisuuden eteen.
Breshears:
[...] Lainaten avaintaktiikkaa Leniniltä ja varhaisemman kauden kulttuurimarxilaisilta, liberaalit ja vasemmistoradikaalit alkoivat leimata konservatiivisia ajatuksia "poliittisesti epäkorrekteiksi". Viittaus oli, että ainoastaan liberaalit elitistit todella ymmärsivät poliittisen puhdasoppisuuden parametrit ja että kaikki ajatukset noiden rajojen ulkopuolella olivat tietämättömiä, epärealistisia ja/tai moraalittomia.Marcusen vuoden 1965 essee “repressiivisestä toleranssista”112 määritti ennen kaikkea sen, mitä nyt pidetään poliittisena korrektiutena. Hän julisti, että kapitalistiset demokratiat ovat sisäsyntyisesti totalitaristisia ja näin ollen selektiivistä tai “diskriminatorista muotoa” toleranssista tulisi käyttää sen varmistamiseksi, että marginalisoitujen vähemmistöjen mielipiteet tunnustetaan. Oli täysin sopivaa, hän väitti, hiljentää ”repressiivinen” suvaitsemattomuus (ts. konservatiiviset mielipiteet) vähemmistöjen oikeuksien suojelemiseksi. Sanan- ja ilmaisunvapautta voitiin säännellä, jotta tukahdutettaisiin suvaitsemattomat konservatiiviset näkemykset ja käytös ja edistettäisiin reilumpaa ja oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa. Marcusen sanoin, ”Suvaitsevaisuuden vapauttaminen tarkoittaisi suvaitsemattomuutta oikeiston liikkeitä kohtaan ja suvaitsemista liikkeitä vasemmalta kohtaan.”113 Esseessään hän kritisoi valtavirtaliberaaleja siitä, että nämä eivät taistelleet konservatiivisia arvoja ja muita “pahuuksia” vastaan kunnolla, teema, jonka uusvasemmistolainen laulaja-laulunkirjoittaja Phil Ochs sisällytti purevaan satiiriinsa liberaalien tekopyhyydestä nimeltä “Love Me, I’m a Liberal.”114
Vuonna 1969 Marcuse kirjoitti esseen An Essay on Liberation115 jossa hän vaati systemaattista lähestymistapaa kulttuurilliseen kumoustyöhön, mukaan lukien lingvistinen vallankumous avainsanojen ja termien merkityksien muuttamiseksi (ja hämmentämiseksi). Aistien, että ajat todella olivat muuttumassa [kuten Bob Dylan laulaa laulussaan “The Times They Are a-Changin’“, suom. huom.], hän juhli kaikkia 1960-luvun vapautusliikkeitä kansalaisoikeuksista vastakulttuuriin, opiskelijakapinoihin, naisten vapautukseen, homojen vapautukseen ja jopa Vietcongiin. Hyödyntäen taitavasti rotupolitiikkaa, hän demonisoi valkoiset miehet Amerikan ongelmien lähteenä ja vaati mustia nousemaan ja tulemaan kokonaisvaltaisen sosiaalisen ja poliittisen vallankumouksen etujoukoksi...116 (Lähdeviitteet suomentajan lisäämiä)
Jopa Martin Jay, Frankfurtin koulukunnan ihailija, myöntää Marcusen totalitaristisen aspektin:
Ehkäpä hänen kaikkein merkittävin esseensä mitä vaikutukseen tulee. Yksi, jota emme ole edes maininneet, essee ”repressiivisestä toleranssista”. Kirjoitettu 60-luvun lopulla, joka väitti, että koska eri uskomusten suvaitseminen ei tuota mitään toimintaa, koska jokainen uskomus näytti tasa-arvoiselta kaikkien muiden kanssa. Rasistinen ja uusfasismi ja militarismi saivat saman painoarvon kuin ne, jotka olivat pasifistisia ja emansipatorisia. Tämä johti lopulta poliittisen korrektiuden ja epäkorrektiuden ongelmiin 1980-luvulla. Eli jos sinulla oli vahva käsitys siitä, kuka oli poliittisesti korrekti, sinä saatoit sitten olla suvaitsematon niitä kohtaan, jotka eivät olleet, ja joskus tätä voitiin käyttää lupana, ihmisillä vasemmalla, kieltää sananvapaus niiltä ihmisiltä, joiden kanssa he olivat eri mieltä.117
Juha Ahvio,
teologian tohtori, dosentti ja vapaa tutkija tv-haastattelussa:
[…] on syytä muistaa, että mitä esimerkiksi Herbert Marcuse kirjoitti 60-luvun lopulla, artikkelissa, jonka hän otsikoi tämmöisellä käsitteellä kuin ”Repressiivinen toleranssi”. Siis toleranssi tarkoittaa hyväksymistä, mutta repressiivinen tarkoittaakin sitten tämmöistä pakottamista ja tukahduttamista. Eli hän määritteli siis tilanteen semmoiseksi, että koska nyt nämä vallitsevat, jotka nyt porvarillisessa yhteiskunnassa, perinteisessä oikeisto-konservatiivisessa yhteiskunnassa vallitsee nämä rakenteet ja käsitykset, ne ovat sortavia rakenteita ja se näennäisen liberaali, klassisen liberaali, konservatiivinen vapauskäsitys, niin se ei ole aitoa vapautta ollenkaan, ja se on sortoa, eli se on pahaa ja väärää. Niin aitoon vapautukseen ja vapauteen päästään itse asiassa tukahduttamalla nämä väärät vapaustulkinnat, väärät ideat, väärät rakenteet, koska ne on oikeastaan tukahdutettava yhteiskunnasta, koulumaailmasta, kulttuurista, lehdistöstä, kirkoista, koska näissä rakenteissa jos ne elävät, niin marxilaisen käsityksen mukaan niin nehän supressoivat, eli siis sortavat ihmisiä, nämä rakenteet on muutettava. Siispä väärät ideat on putsattava pois, ne on tukahdutettava, niiltä on kiistettävä olemassaolon oikeutus ja ainoastaan oikealla tavalla vapauttavia ja suvaitsevia ideoita saa vain sallia. Eli tässä on nyt se vanha ajatus, että jos et kannata minun rauhanohjelmaani, niin taatusti nyt tulee turpaan ja äkkiä. Eli siis siinä uhataan tällaisella vapauttavalla väkivallalla käytännössä, jos et hyväksy tätä suvaitsevaisuutta, mitä me ajamme.118
Ei ole mikään sattuma, että tänä päivänä poliittisen
korrektiuden valvojat ovat kärkkäitä leimaamaan vastustajansa fasistisiksi tai
vihjaamaan, että nämä tarvitsevat psykiatrista hoitoa
”hienotunteisuuskoulutuksen” muodossa. Frankfurtin koulukunta ei nimittäin Amerikkaan
tultuaan soveltanut pelkästään kriittistä teoriaa amerikkalaiseen
yhteiskuntaan, vaan myös lisäsi joitakin uusia aineksia. Yksi oli Instituutin
niin kutsutut ennakkoluulotutkimukset (Studies in Prejudice), jotka
huipentuivat vuonna 1950 Theodor Adornon valtavan vaikutusvaltaiseen kirjaan Authoritarian
Personality119. Siinä Adorno väitti, että
amerikkalaiset omasivat monia fasistisia ominaisuuksia ja että jokainen, joka
tuki perinteistä amerikkalaista kulttuuria, oli psyykkisesti epätasapainoinen. Tässä teoksessa kristityn, valkoisen heteroseksuaalimiehen kritiikki
yhdistyy sosiologisiin ja psykologisiin huomioihin ja analyyseihin, joissa
vanhemmuus, ylpeys omasta perheestä, kristinusko ja rakkaus omaa maata kohtaan selitetään
mielisairautena.
Breshears:
Authoritarian
Personality kannatti näkemystä psykopolitiikasta, joka perustui
Freudin arveluttavalle teorialle alitajunnasta. Huolimatta sellaisesta
tieteellisesti kyseenalaisesta perustasta, Adorno väitti intohimoisesti ja
auktoriteetin olemuksella. Hän oli pureva konservatiivien ja traditionalistien
halveksunnassaan, jotka hänen mukaansa eivät siis pelkästään olleet väärässä,
vaan myös henkisesti häiriintyneitä. Adornon mukaan vain henkisesti terve
henkilö on ”aito liberaali” – tulisen itsenäinen, suvaitsevainen (paitsi
tietysti traditionalisteja kohtaan) ja sitoutunut egalitarismiin sekä
”sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen” (tietysti siten kuin radikaali vasemmisto
sen määritteli).
Markkinointinäkökulmasta
kirjan pääteemana oli Adornon rakentama “F-Skaala” (Fasisti-skaala)
-pisteytysjärjestelmä, joka perustui yhdeksälle useamman termin
persoonallisuusmuuttujalle, jotka nykyään liitetään poliittiseen korrektiuteen.
Adornon mukaan fasistinen luonnetyyppi identifioi vahvasti seuraavien
piirteiden kanssa:
• Sovinnaisuus:
jäykkä sitoutuminen sovinnaisiin keskiluokkaisiin arvoihin.
• Autoritaarinen alistuminen: alistuva ja kritiikitön
suhtautuminen moraalisia auktoriteetteja kohtaan.
• Autoritaarinen aggressiivisuus. Taipumus soveltaa
sovinnaisia arvoja muihin tai pakottaa muita noudattamaan niitä.
• Anti-intraseptio:
subjektiivisen, mielikuvituksellisen tai intuitiivisen vastustaminen.
• Taikauskoisuus ja stereotyyppisyys: usko
yliluonnolliseen tai mystiseen. determinismiin ja taipumus jäykkien
luokittelujen käyttämiseen ajattelussa (ts. rodullinen, etninen ja
sukupuoliennakkoluuloisuus).
• Valta ja
kovaluontoisuus: liiallinen kiinnostus dominanssiin-submissioon,
vahvaan-heikkoon, johtajaan-seuraajaan: samaistuminen voimakkaisiin
hahmoihin; liioiteltu voiman ja kovuuden esittäminen.
• Tuhoavuus ja kyynisyys: yleistynyt
vihamielisyys ja taipumus parjata muita.
• Projektiivisuus:
taipumus uskoa, että maailmassa tapahtuu hillittömiä ja vaarallisia asioita”
(ts. konspiratoriaalinen ajattelutapa).
• Sukupuolisuus. Liioiteltu huoli sovinnaisesta
sukupuolimoraalista ja kiinnostus toisten seksuaalielämää kohtaan.120
Freudilta ja Frommilta lainaten Adorno väitti, että
“autoritaarisen syndrooman” kasvualusta oli patriarkaalinen perhe, jota johti
“ankara ja etäinen” isä. Sellaisissa skenaarioissa, hän väitti, lapset
tukahduttavat sisäsyntyisen vihamielisyytensä ja heistä tulee
passiivis-aggressiivisia, mikä tuottaa vakavia mielenterveyden häiriöitä, kuten
sadomasokismia. Vastakohtana tälle henkisesti terveiden lasten perheet olivat
matriarkaalisempia, epäsovinnaisempia, vähemmän status-tietoisia ja vähemmän
vaativia. Sellaisissa perheissä vanhemmat olivat rakastavia ja helliä, mutta
äiti, joka oli hoivaava mutta myös vahva ja itsenäinen, oli selkeästi
hallitseva osapuoli.
Adornon mukaan tämä selitti, miksi fasistisesta persoonallisuudesta puuttui
empatiaa ja myötätuntoa muita kohtaan. Alun perin hän identifioi autoritaarisen
fasistin antiteesiksi periaatteellisen ja henkisesti tasapainoisen
“vallankumouksellisen”, mutta kun hän lopulta julkaisi tutkimuksensa, hän
viittasi tähän vaihtoehtoiseen luonnetyyppiin “liberaalina” tai “demokraattina”
– termeinä, jotka olivat huomattavasti vähemmän kiistanalaisia.121
Liberaalin prototyyppi oli itsenäinen ajattelija, joka oli sitoutunut
”edistykselliseen sosiaaliseen muutokseen” ja jolla sattumalta oli samat arvot
ja ominaisuudet kuin Adornolla ja tämän uusmarxilaisilla kollegoilla. Adorno oli löytänyt itsensä omassa
tutkimuksessaan, jonka on täytynyt tulla mitä mieluisimpana yllätyksenä.
[HUOMAUTUS: Monet ovat huomauttaneet Adornon tutkimuksen subjektiivisesta
ja problemaattisesta luonteesta, kuten myös hänen simplistisestä
konservatiivien karikatyyristään. Erityisen kattavaa kritiikkiä on julkaissut
Paul Gottfried (After Liberalism: Mass Democracy in the Managerial State122) ja Martin Jay kirjansa
mukana tulevissa huomautuksissa. Erityisen huomionarvoisia ovat ne,
jotka kritisoivat Adornon poliittista puolueellisuutta tutkimuksessa. Edward
Shils esimerkiksi kyseenalaisti, miksi autoritaarisuus liittyi pelkästään
fasismiin eikä kommunismiin ja miksi F-Skaala ei ollut ”K-Skaala” tai
“T-Skaala” (kuten totalitaristinen)?123 Ilmeisesti huolimatta kaikesta retoriikastaan
”suvaitsevaisuudesta”, vasemmistolaiset, kuten Adorno, olivat aivan yhtä
puolueellisia ja suvaitsemattomia kuin halveksimansa konservatiivit. Katso
Martin Jay, s. 244-48.]…
Kuten aiemmin mainittiin, Adornon kirja Authoritarian Personality oli
uraauurtava ja vaikutusvaltainen teos uusmarxilaisessa psykopolitiikassa. Hänen
F-Skaalansa ja strategiansa liittää sovinnaiset keskiluokkaiset arvot fasismiin
ja mielisairauteen oli yhtä nerokas kuin epärehellinenkin. Monessa mielessä hän määritti sodan säännöt
kulttuurisodassa ja onnistui laittamaan konservatiivit (ja useimmat kristityt)
selkeästi puolustuskannalle.124 (Lähdeviitteet suomentajan lisäämiä)
Nykyään on hyvin yleistä, että kulttuurimarxilainen kutsuu vastustavaa
poliittista kantaa fobiaksi, eli toisin sanoen irrationaaliseksi jonkin asian
peloksi. Viimeaikoina on kuultu paljon ksenofobiasta,
homofobiasta ja islamofobiasta.
Russofobiasta kuultiin vielä Jeltsinin aikaan, kun Venäjän johto oli
kulttuurimarxilaisille mieleen, mutta ei enää Putinin palautettua Venäjän
takaisin autoritäärisemmälle kurssille, jonka jälkeen "Venäjän
pelosta" on tullut tietysti aivan luonnollista ja perusteltua.
Kun
keskivertokansalainen kuulee termin ”poliittinen korrektius”, jos se ylipäänsä
hänelle mitään sanoo, hänelle todennäköisesti tulee siitä mieleen ainoastaan
hassut sekä alati lisääntyvät ja muuttuvat kiertoilmaukset, eli kielenhallinta;
uudiskieli, jonka George Orwell näki ennalta romaanissaan Vuonna 1984.125 Kaikkein
tutuimpia ovat uudet poliittisesti korrektit nimitykset eri etnisille tai rodullisille
ryhmille, koska niitä joutuu käyttämään useimmin ja niiden käyttämättä
jättämisestä tai virheellisestä käytöstä seuraa enemmän tai vähemmän ikävyyksiä
lähes aina ja yleensä heti. Kulttuurimarxismin
työkalupakkiin sen tavoitellessa poliittisesti korrektia yhteiskuntaa kuuluu yritys
määrittää tai uudelleenmäärittää sanoja ja käsitteitä siten, että ne palvelevat
poliittisia tarkoitusperiä. Hallitsemalla jokapäiväistä kieltämme, levitetään
kulttuurimarxismin näkökulman mukaista uudelleenmuokattua ajatusta sanoista ja
käsitteistä.
Joitakin esimerkkejä uudiskielestä meiltä ja maailmalta:
Rikkinäinen koti -> dysfunktionaalinen perhe
Viidakko –> sademetsä (Sademetsä on onnellinen paikka, jossa
Disney-hahmot tanssivat ja laulavat. Viidakko taas on pelottava paikka, jossa
on leijonia, tiikereitä, malariaa ja alkuasukkaita, jotka haluavat leikata
pääsi irti ja keittää sen illalliseksi. Kuka tervejärkinen sellaisen nyt haluaisi pelastaa!?!)
Prostituoitu –> seksityöläinen
Sukupuolenvaihdos –> sukupuolenkorjaus
Amerikassa on ehdotettu vanhuksesta käytettäväksi sellaistakin termiä
kuin "kronologisesti lahjakas" ja lihavasta "eri kokoinen
henkilö" ( http://www.cyberpat.com/shirlsite/samples/polcor.html )
Mustalainen –> romani
Slummi –> haavoittuva yhteisö
Köyhä –> taloudellisesti marginalisoitunut
Aivopesu –> kognitiivinen mukauttaminen
Rampa –> liikuntarajoitteinen
Sokea –> näkövammainen
Pummi/Puliukko/kaikki, jotka mieluummin sekoittavat päätään kuin käyvät
töissä tai opiskelevat –> syrjäytynyt
Laittomasti maassa oleva –> dokumentoimaton maahanmuuttaja
Rakentamalla uudiskielen, kulttuurimarxismi ottaa hallintaansa
yhteiskunnan kielen ja piilottaa, suggestiivisella tavalla, sanan todellisen ja
perimmäisen tarkoituksen ja näin ollen levittää haluttua mutta harhaanjohtavaa
kuvaa todellisuudesta.
Kuten sanottu, poliittisesti korrektit termit muuttuvat alati niin, että
asiaan oikeasti uskovatkaan eivät usein tahdo pysyä perässä; varsinkin mitä
tulee etnisiä ja rodullisia ryhmiä tarkoittaviin termeihin. Merkillepantavaa
myös on, että nuo ryhmät itse eivät ole kiinnostuneita nimistä, millä heitä
kutsutaan, vaan se jää täysin kulttuurimarxilaisten ja heidän
myötäjuoksijoidensa päänvaivaksi. ”Monirotuisuus” ja ”monikulttuurisuus”, jotka
alun perin olivat uudiskielen sanoja maahanmuutolle, ovat maailmalla nyt kaksi
sanaa, joihin kulttuurimarxilaiset katsovat tarttuneen liian paljon
negatiivisia mielleyhtymiä ja näin ollen he ovat ryhtyneet muuttamaan käsitettä
uudelleen: ”Monirotuisuus” ja ”monikulttuurisuus” ovat nyt korvautumassa sanoilla
”moninaisuus” ja ”rinnakkainelo”.
Kielen voima on keskeinen osa kulttuurimarxilaisten keinoja hallita
yksilöiden päivittäisiä elämiä ja uudiskieltä käytetään mediassa laajalti
vallan keskittämiseksi; ei pelkästään yksilöstä, vaan myös vaaleilla valittujen
edustuslaitosten jäsenistä.
Ajatukset ovat voimakkaampia kuin
aseet. Me emme antaisi vihollistemme pitää aseita, miksi meidän tulisi antaa heidän
pitää ajatuksia? – Josif Stalin126
Esko Salminen
kertoo kirjassaan myös poliittisen korrektiuden kehityksestä Suomessa:
Informaatiosodan ytimenä olivat uudet marxilaisperäiset
käsitteet sekä sanojen merkitysten muuttaminen ja suoranainen tuhoaminen.
”Demokratia” oli perinteisesti tarkoittanut valtiollista järjestelmää, jossa
kansallisvapauksien turvana oli monipuoluejärjestelmä ja vaaleissa tarjoutuva
mahdollisuus vaihtoehtoihin – ja suunnan muutokseen. Nyt demokratialla
tarkoitettiin alastonta diktatuuria malliesimerkkinä Itä-Saksa eli Saksan
Demokraattinen Tasavalta. Länsi-Saksan lehdissä ”DDR” saatettiin kirjoittaa
sitaateissa. DDR oli johtavien länsisaksalaisten lehtien Die Weltin ja Bild Zeitungin mahtikustantajan
Axel Springerin mukaan vain pelkkä väite eikä mikään valtion nimi. Suomessa
DDR:stä, ”Siitä paremmasta Saksasta” muodostui vasemmistoradikaaleille, ja
muillekin, Neuvostoliiton tavoin tiedotusalan ihannemalli, ja Itä-Berliinistä
tuli jatkuva toiviomatkojen kohde.
Toimitustyön keskeiset käsitteet sananvapaus eli
ennakkosensuurin kielto ja objektiivisuus eli sitoutumattomuus – käytännössä
puolueettomuus ja todenmukaisuus – saivat informaatiosodassa uudet merkitykset.
Perinteinen länsimainen sananvapaus ja objektiivisuus, koko journalistisen työn
perusta, hämärrettiin ja tulkittiin marxilaisittain työväenluokan ehdoilla. Länsimaisen
liberalismin ja sananvapauden puolustajana tunnettiin 1960-luvun lopulta
lähtien Suomen johtava tiedotustutkija ja alan perusteoksien kirjoittaja,
professori Osmo A. Wiio. Hän toimi liberaalien kansanedustajanakin vuosina
1975-1979.
Länsimaista objektiivisuutta edusti tähän aikaan
ruotsalaisen tutkijan Jörgen Westerståhlin malli. Sen pohjana oli tekstien
todenmukaisuus, tasapuolisuus ja neutraali esitystapa. Westerståhl joutui
Suomessa uusvasemmiston arvostelun kohteeksi, koska informaatiolla ja
objektiivisella totuudella oli marxilaisuudessa aivan oma sisältönsä. Se
poikkesi Osmo A. Wiion mukaan normaalista kielenkäytöstä. Kyseessä oli
hegeliläis-marxilainen ajatusrakennelma, jossa objektiivinen todellisuus
vastasi Karl Marxin oppien mukaista todellisuutta, jossa yhteiskunta
ymmärrettiin ”dialektisten ristiriitojen taistelukentäksi”. Punaiselle
kiihotukselle, agitaatiolle tärkeimpiä olivat 1) porvarien ja työväenluokan, 2)
sukupolvien, 3) miehen ja naisen sekä 4) kaupunkien ja maaseudun väliset ”ristiriidat”.
Objektiivista informaatiota oli marxilaisten mukaan informaatio juuri näistä
”ristiriidoista”.
Esimerkiksi 1960-luvun lopulla suuren julkisen kiistan
nostaneen Reporadion ”informatiivinen ja edistyksellinen ohjelmapolitiikka” oli
näin ymmärretyn informaation jakamista, käytännössä vasemmistolaista
manipulointia. Linjan johtava ideologi ja teoreettisten käsitteiden kehittäjä
oli Yleisradiossa matemaatikko ja psykologi Yrjö Ahmavaara. Hän toimi sittemmin
matematiikan ja yhteiskuntatieteiden metodologian professorina Tampereen
yliopistossa. Edellä mainitussa informatiivisessa ohjelmapolitiikassa Suomenkin
talouselämän ilmiöt asetettiin marxilaiseen viitekehykseen ”dialektisena
ristiriitana”, mustavalkoisena asetelmana. Tämä ristiriita nähtiin joukkoviestinnässä
ja sen yliopisto-opetuksessa ”objektiivisena informaationa”.
Uusvasemmistolainen toimittaja tai marxilainen opettaja katsoivat siten
olevansa ainoan ”objektiivisen totuuden palvelijoita”…
Yleisradion sisällä vasta huomasin, että informatiivinen
ohjelmapolitiikka oli peitesana. Eino S. Repo ei pyrkinyt moniarvoisuuteen,
vaan hän petti porvaria ja ehkä itseäänkin monikasvoisuudella. Informaation
suojassa eteni suora agitaatio. Keskitetysti johdettua kaappausta ei voi
pysäyttää muuten kuin vastavoimalla. Yleisradiossa ei siis auta muu kuin tehdä
tasapuolisuudesta isompi asia kuin se luonnostaan olisi hyvän ohjelman
kannalta. Jaetaan sananavalta [sic].
Näin totesi Jouko Tyyri Suomen Kuvalehden numerossa
42/1977 arvioidessaan tuolloin ”asemasotaan jähmettynyttä” maan julkista
keskustelua... (127)
Kansalliset arvot alas
Semantiikka, alun perin kielitieteellinen oppi sanojen
merkityksestä, oli ollut 1960-luvun alusta lähtien vasemmistolaisten aseena.
Vasta 1970-luvun taitteessa sitoutumattomassa ja porvarillisessa lehdistössä
alettiin todella oivaltaa, että sanojen ja niiden sisältöjen muuttamisessa oli
jo pitkään pyritty perinteisten arvojen, joita esimerkiksi sanat demokratia tai sananvapaus sisälsivät, hävittämiseen ja tuhoamiseen.
Käsitteiden hämärtäminen ja suoranainen suomen kielen
raiskaus kulki läpi joukkotiedotusvälineiden lehdistöstä kirjallisuuteen ja
varsinkin 1970-luvun alusta lähtien journalistien koulutukseen. Luonnollisesti kansallisten arvojen
murtamiseen ja Suomen historian uudelleen kirjoittamiseen käytiin
”sosialistisen vapauden nimessä” myös taiteessa: aivopesu – toisen
maailmansodan ajalta tuttu käsite – ja mielten manipulointi sisältyivät
uusvasemmiston, ja muidenkin, suosimiin näytelmiin ja lauluihin. Niistä
tunnetuimpiin kuuluivat juutalaistaustaisen [Kali Yuga 2012 -blogin tarkennus] kirjailija Arvo Salon ”väkivallan
vastainen” Lapualaisooppera sekä
kirjailijoiden Aulikki Oksasen ja Marja-Leena Mikkolan, ohjaaja Kalle
Holmbergin ja säveltäjä Kai Chydeniuksen monet menestysteokset. Arvo Salo
valittiin sosiaalidemokraattien kansanedustajaksikin vuonna 1966 Lapualaisoopperan huumassa.
Uusi Suomi ihmetteli 26.10.1970, että kuinka
olisi voitu olettaa, että tavalliset kansalaiset olisivat pystyneet
havaitsemaan vuosikausia jatkuneen vasemmistolaisen kaikkialle tunkeutuneen
sanojen ja käsitteiden manipuloinnin, kun totuuden edustajana pidetty julkinen
sanakin oli mennyt hyväuskoisesti tähän viritettyyn ansaan. Lehden mielestä
kyseinen suomalaisten arvojen murtaminen johti kansalaisvapauksien
kaventumiseen ja hyödytti yhteiskuntajärjestelmän kumoamiseen tähtääviä
piirejä. Ne eivät Uuden Suomen mukaan
sivuuttaneet väkivallankaan mahdollisuutta. Vasemmistoradikaalithan olivat
useaan otteeseen juuri 1960- ja 1970-luvulla ylistäneet julkisesti vuoden 1918
kumousjohtajaa ja 1939 Terijoen nukkehallituksen päämiestä O. W. Kuusista,
”Suomen historian kenties merkittävintä poliitikkoa”. Samalla vihjailtiin
ärsytys- ja pelottelumielessä väkivaltaisesta ratkaisusta sosialismiin
siirtymisen lopullisena keinona.
Edellä mainittujen käsitteiden hämärtämiseen oli vaikea
julkisilla foorumeilla, vaikkapa Yleisradiossa, vastata, koska perinteisen
länsimaisen totuuden puolustajat jäivät vähitellen radiossa ja televisiossa jo
määrällisesti altavastaajaksi. Keskustelulla oli myös tunnetut ulkoiset
rajoitukset, Neuvostoliiton pelko ja itsesensuuri varsinkin 1970-luvulla.
Muodikas uusvasemmisto saattoi siten käyttää omia argumenttejaan vastuuttomasti
tai häikäilemättömästi ja turvautua käytännössä jopa Neuvostoliiton voimalla
uhkailuun tai ”perustuslainomaisen yya-sopimuksen” velvoitteisiin. Olihan
marxilais-leninistien henkisenä tukena, selkänojana, lopulta ylivoimainen
itänaapuri, tuohon aikaan vielä läheisen jatkosodan 1941-1944 voittaja
massiivisine asevoimineen…(128)
Frankfurtin koulukunta integroi jopa poliittisen korrektiuden kaikkein muodikkaimman asian, ympäristöaatteen, kulttuurimarxismiinsa. Tämä tehtiin Horkheimerin ja Adornon kirjan Valistuksen dialektiikka: Filosofisia sirpaleita kautta.129
Martin Jay:
No, he olivat hyvin kiinnostuneita siitä, mitä kutsuttiin luonnonherruudeksi. Valistuksen dialektiikka erityisesti siirsi painotuksen pois taloudellisesta herruudesta lajin [harjoittamaan] luonnonherruuteen. Käsittäen taas kerran sisäisen luonnon psykoanalyyttisen tukahduttamisen ymmärtämisen; joten he olivat hyvin innokkaita tunnustamaan, että meillä tulee olla hoivaavampi ja sanotaan tasapainoisempi suhde ihmislajin ja luonnon välillä.130
Esko Salminen
samasta Suomessa:
Naisissa on kapina
1980-luvulla sammuneen uusvasemmiston työn jatkajana on
pidetty 1980-luvun alkupuolelta lähtien voimistunutta ja lisää poliittista valtaa saanutta
vihreää ideologiaa ja sen kannattajia. Uusvasemmiston seuraajaksi, suorastaan
”sen sylistä kohonneeksi” on katsottu lisäksi naisliike, jonka merkitys kasvoi
myös 1980-luvulta lähtien. Jälkimmäistä on journalististen kytkentöjen takia
tarkasteltava lähemmin. Naistutkimus on myös vakiintunut yliopistolliseksi
oppiaineeksi.
”Tämän päivän yliopistossa ainoa todellinen kriittinen
potentiaali on naisliikkeessä ja naistutkimuksessa. Kaikki muu kapina on
kesyyntynyt”, sanoi Tampereen yliopiston Yhteiskuntatieteen tutkimuslaitoksen
assistentti Aino Saarinen Aviisin haastattelussa
jo 26.3.1983…
Myös Karl Marx otettiin naistutkimuksen lähtökohdaksi.
Aino Saarinenkin näki, että marxismista voitiin kehittää ajattelua, joka näki
”naisen tekemiset myönteisessä valossa”. Varsinainen naistutkimus liittyi
Saarisen mukaan emansipaatioon, naisliikkeeseen, ja pyrki tietoisesti naisen vapauttamiseen
muuttamalla vallitsevia yhteiskuntarakenteita. SKP:n poliittinen toimikunta
katsoi vuonna 1985, että naisliikkeen menestyminen ja samalla osallistuminen
kapitalismin vastaiseen toimintaan oli ”suoranainen kohtalonkysymys”.(131)
90 vuotta myöhemmin
Tänä päivänä poliittisesti korrektit suuret ikäluokat
ovat niin täysin uponneet Frankfurtin koulukunnan kulttuuripessimismiin, että
he eivät näe metsää puilta. He ovat kaloja mudasta sameassa akvaariossa, he
imevät sitä itseensä jokaisella huokosellaan. Alkaen 1960-luvulta,
kulttuurimarxismi on kutonut arvonsa länsimaisen ihmisen koko olemassaoloon.
Vaikka suuret ikäluokat olivat
kaikkein vapaimpia, varakkaimpia ja etuoikeutetuimpia nuoria mitä minään
historian kautena on ollut, he olivat kyllästyneitä elämäänsä ja nielivät
Frankfurtin koulukunnan propagandan halukkaasti. Kirjat kuten The Death of the Family132,
Pako vapaudesta133,
Fasismin massapsykologia134,
Rakasta hellästi135
ja Authoritarian Personality136 menivät kuin kuumille kiville.
William S. Lind:
William S. Lind:
1960-luvun opiskelijakapina, jota ruokki suureksi osaksi Vietnamin sodan kutsuntojen vastustaminen, antoi Marcuselle historiallisen tilaisuuden. Ehkäpä sen kuuluisimpana ”guruna” hän ruiskutti Frankfrutin koulukunnan kulttuurimarxismin suuriin ikäluokkiin. He eivät tietenkään ymmärtäneet mitä se oikeasti oli. Kuten Instituutin alusta asti oli asian laita, Marcuse ja nuo muut “sisäpiirissä” eivät mainostaneet, että poliittinen korrektius ja monikultturismi olivat yksi marxismin muoto. Mutta vaikutus oli tuhoisa: kokonainen sukupolvi amerikkalaisia, erityisesti yliopistokoulutettu eliitti, imi itseensä kulttuurimarxismin, hyväksyen myrkyllisen ideologian, joka pyrki tuhoamaan Amerikan perinteisen kulttuurin ja kristillisen uskon. Tuo sukupolvi, joka johtaa jokaista eliitti-instituutiota Amerikassa, käy nyt taukoamatonta sotaa kaikkia perinteisiä uskomuksia ja instituutioita vastaan. He ovat suureksi osaksi voittaneet tuon sodan. Suurin osa Amerikan perinteisestä kulttuurista on raunioina.137
Pat Buchanan:
Kun kuulet ihmisten sanovan – kuten minä vaalikampanjoideni aikana – Pat, mitä tapahtui maalle, jossa vartuimme? Fyysisesti se on sama maa, mutta he ovat oikeassa, me olemme eri maassa nyt. Ja tämän vuoksi kulttuurimarxilaiset ovat voittaneet ja ovat voittamassa. He ovat kaapanneet nuoret…138
Nelson Hultberg, yhdysvaltalainen konservatiivinen
freelance-kirjoittaja, kirjailija ja Americans for a Free Republic -järjestön
johtaja:
“Yhdysvalloissa on tapahtunut kulttuurillinen, moraalinen ja uskonnollinen vallankumous. Militantti sekularismi on noussut tässä maassa. Sillä on aina ollut ote intellektuelleista ja akateemisista eliiteistä, mutta 1960-luvulla se kaappasi nuoret yliopistoissa ja korkeakouluissa.
Tämä on perusta sille suurelle kulttuurisodalle, jossa olemme… Me olemme nyt kaksi maata. Me olemme kaksi maata moraalisesti, kulttuurillisesti, sosiaalisesti ja teologisesti. Kulttuurisodat eivät taivu rauhanomaiseen rinnakkaiseloon. Yksi puoli voittaa tai toinen puoli voittaa.
Totuus on, että vaikka konservatiivit minun mielestäni voittivat kylmän sodan poliittisen ja taloudellisen kilpailun kommunismia vastaan, me hävisimme kulttuurisodan kulttuurimarxismille, joka on voittanut aika pitkälti Yhdysvalloissa ja on nyt hallitseva kulttuuri. Kun taas meistä, jotka olemme traditionalisteja, voin käyttää [paradoksaalisesti] sanontaa vastakulttuuri."
Näin sanoo Patrick J. Buchanan James Jaegerin uuden elokuvan Cultural Marxism: The Corruption of America alussa. Kuten aina, Buchanan on suorasanainen ja loistavan patrioottinen todistuksessaan maamme nykyisestä rappiosta. Monet meistä, jotka synnyimme ennen 1960-lukua ja sen shokeeraava nihilismiä, olemme hänen kanssaan tiukasti samaa mieltä. Meidät kasvatettiin maassa, joka oli filosofisesti kaukana siitä Amerikasta, millä meidät on kirottu tänä päivänä, ja tämä järkyttävä tosiasia painaa raskaana sydämiämme ja mieliämme…
Me, jotka kasvoimme esi-nihilistisessä Amerikassa, pidämme suurinta osaa tämän päivän elokuvista, televisio-ohjelmista ja kirjallisuudesta inhottavana ja masentavana. Me kavahdamme Hollywoodin cinemaattista teeskentelyä, sen rakkaussuhdetta antisankareihin ja sitä tuomittavaa tapaa, jolla se niin välinpitämättömästi kyllästää tarinansa ylilyövällä väkivallalla. Meitä kauhistuttaa se, kuinka paljon moukkamaista keskinkertaisuutta ja kirkkaissa väreissä vilkkuvaa rumuutta, joka kutsuu itseään ”taiteen huippua olevaksi avantgardeksi", sykkii modernin Amerikan kauppakujien läpi. Ja me ihmettelemme: mikä se on, joka on saanut aikaan niin paljon rappiota – missä kerran olivat voitolla oikeamieliset ihanteet ja sankarillinen elämänkäsitys?
Onko siihen joku syy, me valitamme, miksi meidän täytyy kestää elokuvia nyyhkivistä Ratso Rizzoista upeiden Rhett Butlereiden ja sisukkaiden Gunga Dinien sijaan? Miksi myrkkyhöyryt ja yrmeys hallitsevat nyt sosiaalista virtaa esi-isiemme jalomielisyden ja rajattoman optimismin sijaan? Miksi makeat huumemyrkyt, kuten ”crack” ja ”metamfetamiini” tunkeutuvat niin gheton paatuneiden kuin golf-kerhojenkin nuorten elämään? Miksi keskiluokkaiset amerikkalaiset (jotka joskus palvoivat itseriittoisuutta) nyt häpeällisesti vaativat yhä enemmän ja enemmän etuuksia hallitukselta? Miksi vaaleilla valituista johtajistamme Washingtonissa on tullut halveksittavia quislingejä luikertelemassa machiavellilaisessa liejussa? Miksi psykolässytys-asiantuntijat kohtelevat perhe-elämää ja avioliittoa, sivilisaation varsinaisia alkulähteitä, niin nuhruisesti? Miksi liberaalit kannattavat niin hurmahenkisesti androgyniaa joka toisessa televisio-ohjelmassa ja myyvät homoseksuaalisuutta "Marlboro Cowboy -elämäntapana"? Miksi oppinut eliitti pilkkaa perinnettä ja kunniaa ja saarnaavat loputtomasti siitä, kuinka Amerikan alkuperäiset moraaliset periaatteet olivat tukahduttavia?
On todellakin syy siihen, miksi tämä traaginen amerikkalaisen elämän arvon hajoaminen on pyyhkäissyt yli maan tällä kuluneella vuosisadalla. Sen nimi on ”kulttuurimarxismi”. Se ei ole ainoa syy, miksi kulttuurimme on romahtamassa rappioon, mutta se on ehkäpä kaikkein tärkein syy.
[…] Kaikkein vaalituimmat arvomme on käännetty ylösalaisin pirullisella, “kulissientakaisella” marxilaisella junailulla, joka on vallannut koulumme, kirkkomme, elokuvamme, kustantajamme ja mediamme samalla tavalla, millä kuolio levittää märkärakkuloitaan ylös koko miehen jalkaa hyökätäkseen hänen ruumiinsa ytimeen, jossa keuhkot ja sydän ovat.139
Lähteet
1 Haastattelu videolla Jaeger, J. (2009). Original Intent - How the Democratic and Republican Parties Are Destroying the American Dream. Matrixx Entertainment Corporation.
2 Siteerattu Loewy, Michael. (1979). Georg Lukacs
from Romanticism to Bolshevism. Translated by Patrick Candler. London: NLB.
S. 112.
3 Gramcsi, Antonio. (1975, 2009). Vankilavihkot. (Suom.
Mika
Böök, Martti Berger & Lena Talvio). Tampere:
Vastapaino.
4 Haastattelu videolla Jaeger, J. (2009). Original Intent - How the Democratic and Republican Parties Are Destroying the American Dream. Matrixx Entertainment Corporation.
5 Ibid.
6 Reich, Charles A. (1970). The Greening of America: How the Youth Revolution is Trying to Make America Livable. New York: Random House. S. 4.
7 Salminen, Esko. (2004). Viestinnällä vallankumoukseen. ”Demokraattisen toimittajakoulutuksen” aika 1960-luvulta 1980-luvulle. Helsinki: Edita. S. 17-19.
8 Ibid. S. 142-143.
9 Ibid. S. 318.
10 Ahonen, Hannamari. (2002). Koulun kurinpito-ongelmat seurausta 1970-luvun politiikasta. Satakunnan Kansa 30.8.2002.
11 Rockhill, Gabriel & Gomez-Muller, Alfredo (toim.). (2011) Politics of Culture and the Spirit of Critique: Dialogues. New York: Columbia University Press. S. 8.
12 Jay, Martin. (1973, 1996). The Dialectical Imagination. A history of the Frankfurt School and the Institute of Social Research 1923-1950. Berkeley: University of California Press. (1996) First California Paperback.
13 Haastattelu videolla Political Correctness: The Frankfurt School Story. Conservative Citizens Foundation.
14 Jay, Martin. (1973, 1996). The Dialectical Imagination. A history of the Frankfurt School and the Institute of Social Research 1923-1950. Berkeley: University of California Press. (1996) First California Paperback. S. 5. 15 Siteerattu Wiggershaus, R. (1994). The Frankfurt School: Its History, Theories, and Political Significance, trans. M. Robertson. Cambridge, MA: MIT Press. S. 25-27.
16 Breshears, Jefrey D. (2009). A Brief History of Cultural Marxism and Political Correctness.
17 Ibid.
18 Adams, Bert N. & R. A. Sydie. (2002). Contemporary Sociological Theory. Thousand Oaks: Pine Forge Press. S. 61.
19 Jay, Martin. (1973, 1996). The Dialectical Imagination. A history of the Frankfurt School and the Institute of Social Research 1923-1950. Berkeley: University of California Press. (1996) First California Paperback. S. 21.
20 Haastattelu videolla Political Correctness: The Frankfurt School Story. Conservative Citizens Foundation.
21 Fromm, Erich. (1941, 1976). Pako vapaudesta. 2. painos. (Suom. Markku Lahtela). Helsinki: Kirjayhtymä.
22 Ibid. S. 231.
23 Marcuse, Herbert. (1955). Eros and Civilization: A Philosophical Inquiry into Freud. London: Routledge.
24 Marcuse, Herbert. (1956, 1987). Eros and Civilization: A Philosophical Inquiry into Freud. London: Routledge. (1987) ARK Edition 1987. S 157, 175.
25 Ibid. S. 176.
26 Marcuse, Herbert. (1956, 1987). Eros and Civilization: A Philosophical Inquiry into Freud. London: Routledge. (1987) ARK Edition 1987. S. 201.
27 Huxley, Aldous. (1932, 1962). Uljas uusi maailma. (Suom. I. H. Orras. Shakespeare-lainaukset Paavo Cajanderin ja Yrjö Jylhän mukaan). Helsinki: Tammi.
28 Lind, William S. (2004). Political Correctness: A Short History of an Ideology. Washington, D.C.: Center for Cultural Conservatism. S. 7.
29 Marcuse, Herbert. (1958). Soviet Marxism: A Critical Analysis. New York: Columbia University Press.
30 Marcuse, Herbert. (1964, 1969). Yksiulotteinen ihminen: Teollisen yhteiskunnan tarkastelua. (Suom. Markku Lahtela). Helsinki: Weilin+Göös.
31 Brandeis University: Steve Whitfield tells how Weimar culture shaped early development of Brandeisian standards. Dec. 17, 2010.
32 Breshears, Jefrey D. (2009). A Brief History of Cultural Marxism and Political Correctness.
33 Haastattelu videolla Political Correctness: The Frankfurt School Story. Conservative Citizens Foundation.
34 Reich, Wilhelm. (1933, 1982). Fasismin massapsykologia. (Suom. Erkki Puranen). Helsinki: Otava.
35 Jay, Martin. (1973, 1996). The Dialectical Imagination. A history of the Frankfurt School and the Institute of Social Research 1923-1950. Berkeley: University of California Press. (1996) First California Paperback. S. 36
36 Breshears, Jefrey D. (2009). A Brief History of Cultural Marxism and Political Correctness.
37 Wiggershaus, R. (1994). The Frankfurt School: Its History, Theories, and Political Significance, trans. M. Robertson. Cambridge, MA: MIT Press. S. 128.
38 Ibid. S. 112-113.
39 Ibid. S. 112.
40 Jay, Martin. (1973, 1996). The Dialectical Imagination. A history of the Frankfurt School and the Institute of Social Research 1923-1950. Berkeley: University of California Press. (1996) First California Paperback. S. 39.
41 Siteerattu Jay, Martin. (1973, 1996). The Dialectical Imagination. A history of the Frankfurt School and the Institute of Social Research 1923-1950. Berkeley: University of California Press. (1996) First California Paperback. S. 55.
42 Breshears, Jefrey D. (2009). A Brief History of Cultural Marxism and Political Correctness.
43 Haastattelu videolla Political Correctness: The Frankfurt School Story. Conservative Citizens Foundation.
44 Breshears, Jefrey D. (2009). A Brief History of Cultural Marxism and Political Correctness.
45 Haastattelu videolla Political Correctness: The Frankfurt School Story. Conservative Citizens Foundation.
46 Hopper, Dennis. (1969). Easy Rider – matkalla. Columbia Pictures Corporation.
47 Corman, Roger. (1966). Helvetin jengi. American International Pictures.
48 Laughlin, Tom. (1967). Born Losers. American International Productions.
49 Crichton, Charles. (1959). Sukupuolten sota. Prometheus Film Productions Ltd.
50 Quine, Richard. (1965). Miten vaimo murhataan. Murder Inc..
51 Ashby, Hal. (1971). Harold ja Maude. Paramount Pictures.
52 Nichols, Mike. (1967). Miehuuskoe. Embassy Pictures, United Artists.
53 Penn, Arthur. (1967). Bonnie ja Clyde. Warner Brothers/Seven Arts.
54 Nichols, Mike. (1971). Miehuusvuodet. AVCO Embassy Pictures.
55 Mazursky, Paul. (1969). Bob & Carol & Ted & Alice. Columbia Pictures Corporation.
56 Friedkin, William. (1970). Poikabileet. Cinema Center Films.
57 Coppola, Francis Ford. (1972). Kummisetä. Paramount Pictures.
58 Benton, Robert. (1979). Kramer vastaan Kramer. Columbia Pictures.
59 Jay, Martin. (1973, 1996). The Dialectical Imagination. A history of the Frankfurt School and the Institute of Social Research 1923-1950. Berkeley: University of California Press. (1996) First California Paperback. S.173-218.
60 Ibid. S. 173.
61 Presley, Elvis ja Matson, Vera. Elvis: Love Me Tender. RCA Records (1956).
62 Coots, J. Fred (sävel) ja Kenny, Nick & Charles (sanat). Pat Boone: Love Letters In the Sand. DOT Records (1957).
63 Freedman, Max C. ja Myers, James E. (nimellä Jimmy DeKnight). Bill Haley & the Comets: (We're Gonna) Rock Around the Clock. Decca Records (1954).
64 Berry, Charles. Chuck Berry: Sweet Little Sixteen. Chess Records (1958).
65 Zimmerman, Robert. Bob Dylan: Blowin’ in the Wind. Columbia (1963).
66 Seeger, Pete ja Hays, Lee. Pete Seeger: If I Had a Hammer. Warner Bros. (1962).
67 Seeger, Pete (1955) ja Hickerson, Joe (1960). Pete Seeger: Where Have All the Flowers Gone. Sanga Music Inc. (1961).
68 Zimmerman, Robert. Bob Dylan: The Times They Are A-changin’. Columbia (1964).
69 Sloan, P. F. Barry McGuire: Eve of Destruction. Dunhill Records (1965).
70 Lennon/McCartney. The Beatles: Revolution. Apple Records (1968).
71 McDonald, Joe. Country Joe & the Fish: I Feel Like I’m-Fixin’-To-Die Rag. Vanguard (1967).
72 Lennon/McCartney. The Beatles: Revolution No. 9. Apple Records (1968).
73 The Beatles: The Beatles (epävirallisesti tunnettu nimellä White Album). Apple Records (1968).
74 Winters, Donald E. (1985). The soul of the wobblies: the I.W.W., religion, and American culture in the Progressive Era, 1905-1917. Westport, CT: Greenwood Press. S. 41.
75 Zimmerman, Robert. Bob Dylan: Blowin’ in the Wind. Columbia (1963).
76 Zimmerman, Robert. Bob Dylan: Masters of War. Columbia (1963).
77 Zimmerman, Robert. Bob Dylan: The Times They Are A-changin’. Columbia (1964).
78 Breshears, Jefrey D. (2009). A Brief History of Cultural Marxism and Political Correctness
79 Salminen, Esko. (2004). Viestinnällä vallankumoukseen. ”Demokraattisen toimittajakoulutuksen” aika
1960-luvulta 1980-luvulle. Helsinki: Edita. S. 318.
80 Ibid. S. 320.
81 Ibid. S.54-55.
82 Ibid. S. 94-95.
83 Ibid. S. 17.
84 Ibid. S. 31-35.
85 Ibid. S. 98.
86 Ibid. S.106-107.
87 Ibid. S. 170-173.
88 Ibid. S. 278.
89 Ibid. S. 21-24.
90 Ibid. S. 27-28.
91 Ibid. S. 64-67
92 Ibid. S. 87.
93 Ibid. S. 145-149.
94 Ibid. S. 152-153.
95 Ibid. S. 305-306
96 Ibid. S. 324-325
97 Jay, Martin. (1973, 1996). The Dialectical Imagination. A history of the Frankfurt School and the Institute of Social Research 1923-1950. Berkeley: University of California Press. (1996) First California Paperback. S. xx (Preface to the 1996 Edition).
98 Breshears, Jefrey D. (2009). A Brief History of Cultural Marxism and Political Correctness
99 Haastattelu videolla Political Correctness: The Frankfurt School Story. Conservative Citizens Foundation.
100 Young, William H. (2010). Ordering America: Fulfilling the Ideals of Western Civilization. Xlibris. S. 425
101 Haastattelu videolla Political Correctness: The Frankfurt School Story. Conservative Citizens Foundation.
102 Breshears, Jefrey D. (2009). A Brief History of Cultural Marxism and Political Correctness
103 Salminen, Esko. (2004). Viestinnällä vallankumoukseen. ”Demokraattisen toimittajakoulutuksen” aika 1960-luvulta 1980-luvulle. Helsinki: Edita. S. 16-17.
104 Ibid. S. 21.
105 Ibid. S. 61.
106 Ibid. S. 64.
107 Ibid. S. 71.
108 The American Heritage Dictionary of the English Language. Fourth Edition. (2000-2009). ”Politically correct”. Houghton Mifflin Company.
109 Haastattelu videolla Political Correctness: The Frankfurt School Story. Conservative Citizens Foundation.
110 Ibid.
111 Lind, Bill. (2000). The Origins of Political Correctness. An Accuracy in Academia Address. 5.2.2000.
112 Wolff, R.P., Moore, B., jr.,& Marcuse, H. (1969). A Critique of Pure Tolerance. Boston: Beacon Press. S. 95-137.
113 Ibid. S. 109.
114 Ochs, Phil. Phil Ochs: Love Me, I’m a Liberal. Elektra Records (1966).
115 Marcuse, Herbert. (1969). An essay on liberation. Boston, MA: Beacon Press.
116 Breshears, Jefrey D. (2009). A Brief History of Cultural Marxism and Political Correctness.
117 Haastattelu videolla Political Correctness: The Frankfurt School Story. Conservative Citizens Foundation.
118 Haastattelu TV7:n ohjelmassa Café Raamattu, jaksonumero 206: ”Onko uusi marxilainen vallankumous tulossa?”. Toim. Leif Nummela. Esitetty 30.10.2010. Taivas TV7/Ristin Tuki ry.
119 Adorno, T. W., Frenkel-Brunswik, E., Levinson, D. J., & Sanford, R. N. (1950). The authoritarian personality. New York: Harper and Row.
120 Jay, Martin. (1973, 1996). The Dialectical Imagination. A history of the Frankfurt School and the Institute of Social Research 1923-1950. Berkeley: University of California Press. (1996) First California Paperback. S. 243.
121 Ibid. S. 131
122 Gottfried, Paul Edward. (2001). After Liberalism: Mass Democracy in the Managerial State. Princeton, N.J.: Princeton University Press.
123 Jay, Martin. (1973, 1996). The Dialectical Imagination. A history of the Frankfurt School and the Institute of Social Research 1923-1950. Berkeley: University of California Press. (1996) First California Paperback. S. 244-48.
124 Breshears, Jefrey D. (2009). A Brief History of Cultural Marxism and Political Correctness.
125 Orwell, George. (1949, 1999). Vuonna 1984. (Suom. Raija Mattila). Porvoo: WSOY.
126 Siteerattu Torricelli, Robert G. (2001). Quotations for Public Speakers: A Historical, Literary, and Political Anthology. Piscataway: Rutgers University Press. S. 121.
127 Salminen, Esko. (2004). Viestinnällä vallankumoukseen. ”Demokraattisen toimittajakoulutuksen” aika 1960-luvulta 1980-luvulle. Helsinki: Edita. S. 24-27.
128 Salminen, Esko. (2004). Viestinnällä vallankumoukseen. ”Demokraattisen toimittajakoulutuksen” aika 1960-luvulta 1980-luvulle. Helsinki: Edita. S. 28-30.
129 Horkheimer, Max & Adorno, Theodor W. (1944, 2008). Valistuksen dialektiikka: Filosofisia sirpaleita. (Suom. Veikko Pietilä). Tampere: Vastapaino.
130 Haastattelu videolla Political Correctness: The Frankfurt School Story. Conservative Citizens Foundation.
131 Salminen, Esko. (2004). Viestinnällä vallankumoukseen. ”Demokraattisen toimittajakoulutuksen” aika 1960-luvulta 1980-luvulle. Helsinki: Edita. S. 301-303.
132 Cooper, David. (1970). The Death of the Family. New York: Pantheon Books.
133 Fromm, Erich. (1941, 1976). Pako vapaudesta. 2. painos. (Suom. Markku Lahtela). Helsinki: Kirjayhtymä.
134 Reich, Wilhelm. (1933, 1982). Fasismin massapsykologia. (Suom. Erkki Puranen). Helsinki: Otava.
135 Comfort, Alex. (1972). Rakasta hellästi. (Suom. Simo Mäenpää). Porvoo: WSOY.
136 Adorno, T. W., Frenkel-Brunswik, E., Levinson, D. J., & Sanford, R. N. (1950). The authoritarian personality. New York: Harper and Row.
137 Lind, William S. (2007). Who stole our culture? (Ote Ted Baehrin ja Pat Boonen kirjasta "The Culture-wise Family: Upholding Christian Values in a Mass Media World", Regal 2007). WorldNetDaily. 24.5.2007.
138 Haastattelu videolla Jaeger, J. (2009). Original Intent - How the Democratic and Republican Parties Are Destroying the American Dream. Matrixx Entertainment Corporation.
139 Hultberg, Nelson. (2010). Cultural Marxism: The Corruption of America. Daily Bell. 27.7.2010.
4 Haastattelu videolla Jaeger, J. (2009). Original Intent - How the Democratic and Republican Parties Are Destroying the American Dream. Matrixx Entertainment Corporation.
5 Ibid.
6 Reich, Charles A. (1970). The Greening of America: How the Youth Revolution is Trying to Make America Livable. New York: Random House. S. 4.
7 Salminen, Esko. (2004). Viestinnällä vallankumoukseen. ”Demokraattisen toimittajakoulutuksen” aika 1960-luvulta 1980-luvulle. Helsinki: Edita. S. 17-19.
8 Ibid. S. 142-143.
9 Ibid. S. 318.
10 Ahonen, Hannamari. (2002). Koulun kurinpito-ongelmat seurausta 1970-luvun politiikasta. Satakunnan Kansa 30.8.2002.
11 Rockhill, Gabriel & Gomez-Muller, Alfredo (toim.). (2011) Politics of Culture and the Spirit of Critique: Dialogues. New York: Columbia University Press. S. 8.
12 Jay, Martin. (1973, 1996). The Dialectical Imagination. A history of the Frankfurt School and the Institute of Social Research 1923-1950. Berkeley: University of California Press. (1996) First California Paperback.
13 Haastattelu videolla Political Correctness: The Frankfurt School Story. Conservative Citizens Foundation.
14 Jay, Martin. (1973, 1996). The Dialectical Imagination. A history of the Frankfurt School and the Institute of Social Research 1923-1950. Berkeley: University of California Press. (1996) First California Paperback. S. 5. 15 Siteerattu Wiggershaus, R. (1994). The Frankfurt School: Its History, Theories, and Political Significance, trans. M. Robertson. Cambridge, MA: MIT Press. S. 25-27.
16 Breshears, Jefrey D. (2009). A Brief History of Cultural Marxism and Political Correctness.
17 Ibid.
18 Adams, Bert N. & R. A. Sydie. (2002). Contemporary Sociological Theory. Thousand Oaks: Pine Forge Press. S. 61.
19 Jay, Martin. (1973, 1996). The Dialectical Imagination. A history of the Frankfurt School and the Institute of Social Research 1923-1950. Berkeley: University of California Press. (1996) First California Paperback. S. 21.
20 Haastattelu videolla Political Correctness: The Frankfurt School Story. Conservative Citizens Foundation.
21 Fromm, Erich. (1941, 1976). Pako vapaudesta. 2. painos. (Suom. Markku Lahtela). Helsinki: Kirjayhtymä.
22 Ibid. S. 231.
23 Marcuse, Herbert. (1955). Eros and Civilization: A Philosophical Inquiry into Freud. London: Routledge.
24 Marcuse, Herbert. (1956, 1987). Eros and Civilization: A Philosophical Inquiry into Freud. London: Routledge. (1987) ARK Edition 1987. S 157, 175.
25 Ibid. S. 176.
26 Marcuse, Herbert. (1956, 1987). Eros and Civilization: A Philosophical Inquiry into Freud. London: Routledge. (1987) ARK Edition 1987. S. 201.
27 Huxley, Aldous. (1932, 1962). Uljas uusi maailma. (Suom. I. H. Orras. Shakespeare-lainaukset Paavo Cajanderin ja Yrjö Jylhän mukaan). Helsinki: Tammi.
28 Lind, William S. (2004). Political Correctness: A Short History of an Ideology. Washington, D.C.: Center for Cultural Conservatism. S. 7.
29 Marcuse, Herbert. (1958). Soviet Marxism: A Critical Analysis. New York: Columbia University Press.
30 Marcuse, Herbert. (1964, 1969). Yksiulotteinen ihminen: Teollisen yhteiskunnan tarkastelua. (Suom. Markku Lahtela). Helsinki: Weilin+Göös.
31 Brandeis University: Steve Whitfield tells how Weimar culture shaped early development of Brandeisian standards. Dec. 17, 2010.
32 Breshears, Jefrey D. (2009). A Brief History of Cultural Marxism and Political Correctness.
33 Haastattelu videolla Political Correctness: The Frankfurt School Story. Conservative Citizens Foundation.
34 Reich, Wilhelm. (1933, 1982). Fasismin massapsykologia. (Suom. Erkki Puranen). Helsinki: Otava.
35 Jay, Martin. (1973, 1996). The Dialectical Imagination. A history of the Frankfurt School and the Institute of Social Research 1923-1950. Berkeley: University of California Press. (1996) First California Paperback. S. 36
36 Breshears, Jefrey D. (2009). A Brief History of Cultural Marxism and Political Correctness.
37 Wiggershaus, R. (1994). The Frankfurt School: Its History, Theories, and Political Significance, trans. M. Robertson. Cambridge, MA: MIT Press. S. 128.
38 Ibid. S. 112-113.
39 Ibid. S. 112.
40 Jay, Martin. (1973, 1996). The Dialectical Imagination. A history of the Frankfurt School and the Institute of Social Research 1923-1950. Berkeley: University of California Press. (1996) First California Paperback. S. 39.
41 Siteerattu Jay, Martin. (1973, 1996). The Dialectical Imagination. A history of the Frankfurt School and the Institute of Social Research 1923-1950. Berkeley: University of California Press. (1996) First California Paperback. S. 55.
42 Breshears, Jefrey D. (2009). A Brief History of Cultural Marxism and Political Correctness.
43 Haastattelu videolla Political Correctness: The Frankfurt School Story. Conservative Citizens Foundation.
44 Breshears, Jefrey D. (2009). A Brief History of Cultural Marxism and Political Correctness.
45 Haastattelu videolla Political Correctness: The Frankfurt School Story. Conservative Citizens Foundation.
46 Hopper, Dennis. (1969). Easy Rider – matkalla. Columbia Pictures Corporation.
47 Corman, Roger. (1966). Helvetin jengi. American International Pictures.
48 Laughlin, Tom. (1967). Born Losers. American International Productions.
49 Crichton, Charles. (1959). Sukupuolten sota. Prometheus Film Productions Ltd.
50 Quine, Richard. (1965). Miten vaimo murhataan. Murder Inc..
51 Ashby, Hal. (1971). Harold ja Maude. Paramount Pictures.
52 Nichols, Mike. (1967). Miehuuskoe. Embassy Pictures, United Artists.
53 Penn, Arthur. (1967). Bonnie ja Clyde. Warner Brothers/Seven Arts.
54 Nichols, Mike. (1971). Miehuusvuodet. AVCO Embassy Pictures.
55 Mazursky, Paul. (1969). Bob & Carol & Ted & Alice. Columbia Pictures Corporation.
56 Friedkin, William. (1970). Poikabileet. Cinema Center Films.
57 Coppola, Francis Ford. (1972). Kummisetä. Paramount Pictures.
58 Benton, Robert. (1979). Kramer vastaan Kramer. Columbia Pictures.
59 Jay, Martin. (1973, 1996). The Dialectical Imagination. A history of the Frankfurt School and the Institute of Social Research 1923-1950. Berkeley: University of California Press. (1996) First California Paperback. S.173-218.
60 Ibid. S. 173.
61 Presley, Elvis ja Matson, Vera. Elvis: Love Me Tender. RCA Records (1956).
62 Coots, J. Fred (sävel) ja Kenny, Nick & Charles (sanat). Pat Boone: Love Letters In the Sand. DOT Records (1957).
63 Freedman, Max C. ja Myers, James E. (nimellä Jimmy DeKnight). Bill Haley & the Comets: (We're Gonna) Rock Around the Clock. Decca Records (1954).
64 Berry, Charles. Chuck Berry: Sweet Little Sixteen. Chess Records (1958).
65 Zimmerman, Robert. Bob Dylan: Blowin’ in the Wind. Columbia (1963).
66 Seeger, Pete ja Hays, Lee. Pete Seeger: If I Had a Hammer. Warner Bros. (1962).
67 Seeger, Pete (1955) ja Hickerson, Joe (1960). Pete Seeger: Where Have All the Flowers Gone. Sanga Music Inc. (1961).
68 Zimmerman, Robert. Bob Dylan: The Times They Are A-changin’. Columbia (1964).
69 Sloan, P. F. Barry McGuire: Eve of Destruction. Dunhill Records (1965).
70 Lennon/McCartney. The Beatles: Revolution. Apple Records (1968).
71 McDonald, Joe. Country Joe & the Fish: I Feel Like I’m-Fixin’-To-Die Rag. Vanguard (1967).
72 Lennon/McCartney. The Beatles: Revolution No. 9. Apple Records (1968).
73 The Beatles: The Beatles (epävirallisesti tunnettu nimellä White Album). Apple Records (1968).
74 Winters, Donald E. (1985). The soul of the wobblies: the I.W.W., religion, and American culture in the Progressive Era, 1905-1917. Westport, CT: Greenwood Press. S. 41.
75 Zimmerman, Robert. Bob Dylan: Blowin’ in the Wind. Columbia (1963).
76 Zimmerman, Robert. Bob Dylan: Masters of War. Columbia (1963).
77 Zimmerman, Robert. Bob Dylan: The Times They Are A-changin’. Columbia (1964).
78 Breshears, Jefrey D. (2009). A Brief History of Cultural Marxism and Political Correctness
79 Salminen, Esko. (2004). Viestinnällä vallankumoukseen. ”Demokraattisen toimittajakoulutuksen” aika
1960-luvulta 1980-luvulle. Helsinki: Edita. S. 318.
80 Ibid. S. 320.
81 Ibid. S.54-55.
82 Ibid. S. 94-95.
83 Ibid. S. 17.
84 Ibid. S. 31-35.
85 Ibid. S. 98.
86 Ibid. S.106-107.
87 Ibid. S. 170-173.
88 Ibid. S. 278.
89 Ibid. S. 21-24.
90 Ibid. S. 27-28.
91 Ibid. S. 64-67
92 Ibid. S. 87.
93 Ibid. S. 145-149.
94 Ibid. S. 152-153.
95 Ibid. S. 305-306
96 Ibid. S. 324-325
97 Jay, Martin. (1973, 1996). The Dialectical Imagination. A history of the Frankfurt School and the Institute of Social Research 1923-1950. Berkeley: University of California Press. (1996) First California Paperback. S. xx (Preface to the 1996 Edition).
98 Breshears, Jefrey D. (2009). A Brief History of Cultural Marxism and Political Correctness
99 Haastattelu videolla Political Correctness: The Frankfurt School Story. Conservative Citizens Foundation.
100 Young, William H. (2010). Ordering America: Fulfilling the Ideals of Western Civilization. Xlibris. S. 425
101 Haastattelu videolla Political Correctness: The Frankfurt School Story. Conservative Citizens Foundation.
102 Breshears, Jefrey D. (2009). A Brief History of Cultural Marxism and Political Correctness
103 Salminen, Esko. (2004). Viestinnällä vallankumoukseen. ”Demokraattisen toimittajakoulutuksen” aika 1960-luvulta 1980-luvulle. Helsinki: Edita. S. 16-17.
104 Ibid. S. 21.
105 Ibid. S. 61.
106 Ibid. S. 64.
107 Ibid. S. 71.
108 The American Heritage Dictionary of the English Language. Fourth Edition. (2000-2009). ”Politically correct”. Houghton Mifflin Company.
109 Haastattelu videolla Political Correctness: The Frankfurt School Story. Conservative Citizens Foundation.
110 Ibid.
111 Lind, Bill. (2000). The Origins of Political Correctness. An Accuracy in Academia Address. 5.2.2000.
112 Wolff, R.P., Moore, B., jr.,& Marcuse, H. (1969). A Critique of Pure Tolerance. Boston: Beacon Press. S. 95-137.
113 Ibid. S. 109.
114 Ochs, Phil. Phil Ochs: Love Me, I’m a Liberal. Elektra Records (1966).
115 Marcuse, Herbert. (1969). An essay on liberation. Boston, MA: Beacon Press.
116 Breshears, Jefrey D. (2009). A Brief History of Cultural Marxism and Political Correctness.
117 Haastattelu videolla Political Correctness: The Frankfurt School Story. Conservative Citizens Foundation.
118 Haastattelu TV7:n ohjelmassa Café Raamattu, jaksonumero 206: ”Onko uusi marxilainen vallankumous tulossa?”. Toim. Leif Nummela. Esitetty 30.10.2010. Taivas TV7/Ristin Tuki ry.
119 Adorno, T. W., Frenkel-Brunswik, E., Levinson, D. J., & Sanford, R. N. (1950). The authoritarian personality. New York: Harper and Row.
120 Jay, Martin. (1973, 1996). The Dialectical Imagination. A history of the Frankfurt School and the Institute of Social Research 1923-1950. Berkeley: University of California Press. (1996) First California Paperback. S. 243.
121 Ibid. S. 131
122 Gottfried, Paul Edward. (2001). After Liberalism: Mass Democracy in the Managerial State. Princeton, N.J.: Princeton University Press.
123 Jay, Martin. (1973, 1996). The Dialectical Imagination. A history of the Frankfurt School and the Institute of Social Research 1923-1950. Berkeley: University of California Press. (1996) First California Paperback. S. 244-48.
124 Breshears, Jefrey D. (2009). A Brief History of Cultural Marxism and Political Correctness.
125 Orwell, George. (1949, 1999). Vuonna 1984. (Suom. Raija Mattila). Porvoo: WSOY.
126 Siteerattu Torricelli, Robert G. (2001). Quotations for Public Speakers: A Historical, Literary, and Political Anthology. Piscataway: Rutgers University Press. S. 121.
127 Salminen, Esko. (2004). Viestinnällä vallankumoukseen. ”Demokraattisen toimittajakoulutuksen” aika 1960-luvulta 1980-luvulle. Helsinki: Edita. S. 24-27.
128 Salminen, Esko. (2004). Viestinnällä vallankumoukseen. ”Demokraattisen toimittajakoulutuksen” aika 1960-luvulta 1980-luvulle. Helsinki: Edita. S. 28-30.
129 Horkheimer, Max & Adorno, Theodor W. (1944, 2008). Valistuksen dialektiikka: Filosofisia sirpaleita. (Suom. Veikko Pietilä). Tampere: Vastapaino.
130 Haastattelu videolla Political Correctness: The Frankfurt School Story. Conservative Citizens Foundation.
131 Salminen, Esko. (2004). Viestinnällä vallankumoukseen. ”Demokraattisen toimittajakoulutuksen” aika 1960-luvulta 1980-luvulle. Helsinki: Edita. S. 301-303.
132 Cooper, David. (1970). The Death of the Family. New York: Pantheon Books.
133 Fromm, Erich. (1941, 1976). Pako vapaudesta. 2. painos. (Suom. Markku Lahtela). Helsinki: Kirjayhtymä.
134 Reich, Wilhelm. (1933, 1982). Fasismin massapsykologia. (Suom. Erkki Puranen). Helsinki: Otava.
135 Comfort, Alex. (1972). Rakasta hellästi. (Suom. Simo Mäenpää). Porvoo: WSOY.
136 Adorno, T. W., Frenkel-Brunswik, E., Levinson, D. J., & Sanford, R. N. (1950). The authoritarian personality. New York: Harper and Row.
137 Lind, William S. (2007). Who stole our culture? (Ote Ted Baehrin ja Pat Boonen kirjasta "The Culture-wise Family: Upholding Christian Values in a Mass Media World", Regal 2007). WorldNetDaily. 24.5.2007.
138 Haastattelu videolla Jaeger, J. (2009). Original Intent - How the Democratic and Republican Parties Are Destroying the American Dream. Matrixx Entertainment Corporation.
139 Hultberg, Nelson. (2010). Cultural Marxism: The Corruption of America. Daily Bell. 27.7.2010.